Pomojen podi
Kuuntele
Kuuntele tallenne Soundcloudissa.- Ulkoinen linkki
Lue
Tunnuslaulu: Pieniä tekoja, suuria tunteita. Ne kanssasi jaan ja niin paljon saan, kun uskallan sanoa sen, minkä tunnen, Keräilen rohkeutta, voin vihdoinkin sanoa pystypäin: Tämä on, tämä on minun näköinen elämä.
Ääni: Näkövammaisten liitto.
Päivi: Tervetuloa Minun näköinen elämä –podiin. Tänään Päivillä tässä on vieraana meidän Minun näköinen mieli –hankkeen entinen toiminnan koordinaattori Jutta ja Minun näköinen elämä –toiminnan koordinaattori Mira. Tervetuloa, Jutta ja Mira.
Jutta: Kiitos.
Mira: Kiitos.
Info: Toiminta vastaa näkövammaisten ihmisten tarpeisiin saada lievitystä yksinäisyyteen ja syrjäytymiseen, jotka aiheuttavat masennusta ja ahdistusta. Lisäksi tarjotaan uusia taitoja ja rohkeutta, joiden avulla voi edistää myönteisyyttä ja luopua turhista arjen taakoista. Kaikilla on haasteita, avun vastaanottamisessa vain on eroa.
Päivi: Jutellaan vähän ensin siitä, että mitä se Minun näköinen mieli oli. Mistä syntyi ajatus ja nimi Minun näköinen mieli, Jutta?
Jutta: Se ajatus oikeastaan kehkeytyi tuolla Pohjanmaalla. Siellä oli tämmönen yhdistys, jossa kaksi ihmistä alkoivat miettiä, että mitä jos saataisiin sellainen yhtä hyvä toiminta kuin esimerkiksi Mieli ry:llä on tää Mielenterveyden ensiapu –juttu. He alkoivat sitten rustaamaan sitä ihan ensimmäistä hanketta. Ja se ei ollut ihan huonokaan se alkuperäinen versio, mutta sit tarvittiin leveämmät hartiat. Niin he sitten tekivät vielä toisen yrityksen Näkövammaisten liiton kanssa. Ja silloin se sitten löi läpi, ja siitä tuli tämmönen hanke. Ja siitä se lähti liikkeelle. Mutta siihen tarjottiin sitten ihan faktapohjaista tietoa siitä, että kuinka paljon on itsemurhia työikäisissä miehissä ja yli 80-vuotiaissa naisissa. Ja oli ihan huolestuttavia lukuja, jotka Näkövammaisten liiton rekisteristä paljastui. Ja sitä kautta sitten saatiin siihen sitä pohjatietoa siitä, että tämmösellä hankkeella on todellakin tarvetta.
Päivi: Milloin, Mira, sä olet lähtenyt mukaan tähän Minun näköinen mieli –hankkeen toimintaan? Ja miten sä päädyit siihen mukaan?
Mira: Joo, hyvä kysymys, ihana päästä muisteleen vähän menneitä. Mulla on semmonen tunne, että se oli tuon minun oman yhdistyksen, mähän olen siis retiniitikko ja kuulun Retina-yhdistykseen ja nykyään hallitukseen. Meillä oli tämmönen Retina Uusimaa –kerhon suunnittelukokous. Ja siinä me suunniteltiin, että mitäs tulevia tapahtumia voisi olla. Jutalla oli silloin Rohkeus-kirjan julkistamistilaisuus siinä just hollilla, ja kaikki pöhisi siitä. Ja mä ehdotin, että hei että pyydetäänkö Juttaa kertomaan tästä kirjasta vähän enemmän tähän meidän Retina Uusimaa –kerhoon. Silloin tapasin Jutankin siinä. Ja ne jotenkin mun mielestä heti resonoi. Ja mä koin sen tosi hienoksi sen meidän hetken siinä kerhossa. Ja sitten me jäätiin jutteleen ja tutustuttiin. Ja jotain mä jätin Jutan mielen sopukoihin, koska sitten siitä se alkoi, että Jutta tuli sitten ottaneeksi yhteyttä ja kertoi tästä toiminnasta lisää. En mä tiedä, oliko sulla jo silloin mielessä jotakin että tulevia seuraajia tarvitset ja haet, vai mikä siinä oli se idea. Mutta meillä synkkas.
Jutta: Meillä synkkas tosi hienosti. Ja siis mä muistelen, että se oli niin että mä aattelin että hei, tostahan tulee hyvä koollekutsuja. Ja te olitte alussa heti, että te haluaisitte, sillon se oli patavalmentaja-nimellä, nykyään se on mielen hyvinvoinnin valmentaja, niin te olisitte halunnu, teitä oli kolme tai oliko jopa neljä, että pääsisitte siihen pestiin. Mutta mä tiesin, että siihen ei ole voimavaroja. Mutta koollekutsujaksi mä halusin teidät kaikki ja sain. Se oli se alkutilanne. Mä en vielä ihan aktiivisesti miettinyt sitä seuraajaa sillon, vähän myöhemmin kyllä.
Mira: Ihan totta, koska mähän oon myöskin kokenut tän sekä ihan rinkiläisenä olemisen mutta sitten myöskin tän koollekutsujana ryhmän ohjaamisen. Ja siitä, joo, siitä se lähti, että nekin on sitten ollu siinä ennen sitä kun se sitten varsinaisesti lähti. Mut olisko me sit vaan tutustuttu siinä sitten ajan myötä. Ja sit jossain vaiheessa tuli ajankohtaiseksi tää, että mitä tälle toiminnalle sitten, mikä on jatkumo.
Jutta: Joo, mä rupesin miettiin sitä jo sillon vuoden 2021 lopussa, kuka se seuraaja sitten olisi. Sillon oli jo pakko miettiä, että miten se asia etenee tässä hallinnossa. Mä aloitin ajoissa. Ja mä tiesin jo heti alussa, että tää vaatii paljon että tähän saadaan semmonen jatko. Mut sit kun se oli ihan alusta asti päämääränä, niin sitten se onnistui.
Päivi: Tää on hieno juttu, että sä, Jutta, sillon hankkeen työntekijänä ymmärsit tavallaan sen hankkeen merkityksen Näkövammaisten liitolle. Ja sen koko hankkeen toiminnan idea, siis se minun näköinen mieli, niin se oli valtakunnallista toimintaa ja on sitä edelleen. Ja koska siihen voi osallistua omalta kotisohvalta, niin kynnys siihen vertaistuen saamiseen on myös äärettömän matala. Ja mä itse arvostan juurikin sitä, että hyvissä ajoin lähdetään luomaan sitä tulevaisuutta. Jos oikeesti aatellaan, niin sä olit siis ollut vuoden verran hankkeessa, kun sä jo rupesit miettimään, että kuka on sun seuraaja. Tosi hieno asia, että siihen on hyvissä ajoin lähdetty ja on lähdetty miettimään sitä, että miten ne toiminnot sitten jatkuu.
Jutta: Ja se syy, miksi mä tiesin, että hankkeen jatkumista pitää aloittaa miettimään heti, oli se, että kun mä haastattelin siinä heti alussa semmosia isojen järjestöjen ihmisiä, mun tuttuja, ja kysyin, et miten näille hankkeille sitten käy, että tuleeko näistä sitten toimintaa. Niin ne oli tosi surullisia tarinoita, kun he kertoivat, että on ollut niin upeita hankkeita, aivan mielettömiä juttuja, ja niitä on haluttu jatkaa ja yritetty jatkaa. Mutta sitten kun sitä ei ole loppuun asti mietitty, miten se jatkuu, niin se ei ole koskaan jatkunut. Eli sen takia tää on hankkeiden luvattu maa tää Suomi, koska me tehdään semmonen kolme tai viisi vuotta ja sitten se loppuu siihen. Se hyvä toiminta, mikä on, niin se on varmaan kymmenen prosenttia tän maan hankkeista kun tekee tän, että ne jatkaa. Se on hyvin harvinaista.
Päivi: Kyllä. Ja Minun näköinen mieli muuttui sitten Minun näköiseksi elämäksi, jota Mira lähti ansiokkaasti luotsaamaan eteenpäin. Mira, minkälaiset sun fiilikset oli, kun sä tajusit, että sulla on nyt iso kasa vapaaehtoisia, tietty työaika ja aika huissin hienoa vapaaehtoistyötä sun harteilla?
Mira: Mä heti tajusin sen, että mä en Jutan kokoisiin saappaisiin pysty mitenkään. Mutta mä mietin myös samalla, että miettiikö noi vapaaehtoiset että mä pystyn siihen vai mitä ne miettii. Heti tuli semmonen ajatus mieleen. Mähän olin itse asiassa jäänyt työkyvyttömyyseläkkeelle mun aikaisemmasta duunistani. Mä olin ehtinyt muutaman kuukauden olla ihan eläkkeellä, tämmösen oikeesti eläkeläisen elämää viettää, ja ruvennut vähän siinä miettimään, että mitä mun tehtäväviikkoon kuuluu, ei enää työviikkoon vaan tehtäväviikkoon. Ja olin muodostanut vähän sitä omaa semmosta elämää siihen, kunnes sitten hyppäsin ajatuksissani uudelleen tähän tämmöseen työelämämoodiin. Ja mä tykkään haasteista. Ja mä tajusin heti, että tässä on kiva haaste mulle, koska Minun näköinen mieli on hanke mutta hankkeen jälkeen se muuttuu toivottavasti pysyväksi toiminnaksi. Ainakin tähän asti ollut toimintaa. Niin ei ole mitään käsikirjaa eikä mitään sellaista. Jutta perehdytti kyllä ja todella hyvin perehdyttikin. Ja mulla oli oikeesti tosi pitkä hyvä perehdytysjakso siinä. Mutta se, että mitä se toiminta sitten on kun sanotaan hyvästit hankkeelle ja ruvetaan tekemään töitä, niin kyllä mulla oli siinä sellainen hetken kriisin paikka, että aikamoista touhua ja hyvin nopeatempoista eteenpäin menoa siinä vaiheessa, kun piti ottaa haltuun myös monta teknistä asiaa. Mä en ollut esimerkiksi teknisesti mun mielestä kovin taitava. Mä tiesin, että mun on saatava äkkiä uutta tietokonetta peliin ja ruudunlukuohjelmat haltuun. Siinä samalla mulla oli sitten oman näkötilanteeni kanssa käynyt sitä valitettavaa näön heikkenemistä. Ja sitten piti mennä jo siihen ruudunlukuohjelmamaailmaan. Nää kaikki tekniset asiat piti opetella siinä samalla kun perehdyin, mitä Jutta mulle puhuu. Ja piti muodostaa jonkinnäköistä kokonaiskuvaa siitä hankkeen aikaisesta toiminnasta ja mitä se sitten tulee olemaan Minun näköinen elämä –toiminnan aikana. Paljon suunnittelua ja paljon tunteja meni siinä kyllä. Mutta haaste on otettu vastaan ja kiitollinen joka ikisestä päivästä.
Päivi: Itse ajattelen näin, että minun näköisestä mielestä tuli minun näköistä elämää. Ja täähän on ihan totta, mieli vaikuttaa tosi paljon meidän elämään, elämisen laatuun, kaikkeen siihen, mitä me arjessa tehdään ja koetaan. Ja mä olisinkin halunnut, Jutta, sulta kysyä, että mitä sulle itsellesi merkitsee hyvinvoiva mieli.
Jutta: No, ainakin sitä, että on hymy korvissa. Eli nyt kun mä kuuntelin tota Miraa tossa noin ja muistelin sitä aikaa, kun me todella käytiin läpi tätä että mitä kaikkea tässä on ollut ja mistä tää mieleen liittyvä hanke on liittynyt. Niin hymyilytti, ja on tosi ihanaa, että Mira otti tän niin hienosti haltuun, vaikka mä näen ne vaikeudet tässä. Ne oli todella moninaiset siinä alussa. Mulle se tarkoittaa just sitä, että mä huollan mun mieltäni. Mä en anna tän maailman ulkoisten asioiden viedä mun mielenrauhaani liikaa. Eli mä huomaan sen aina, kun mä alan voida huonosti siitä, että mun mieli jauhaa ihan hirveitä määriä asioita ja pyörii kaikki asiat tuolla mielessä. Mun täytyy kyllä itsekin koko ajan tehdä hartiavoimin duunia, että mä saan itseni pysähtymään läsnäoloharjoitusten ja keskittymisharjoitusten äärelle ja tekemään asioita yksi asia kerrallaan ja kaikkea tätä, mitä me treenattiin tän Minun näköinen mieli –hankkeen aikana. Niin se on oikeesti vaikeeta itseänsä hillitä ja sitä omaa mieltänsä hillitä. Ja se ei voi hyvin, jos et sä yritä sitä hillitä ja tehdä niitä askelia, että sun mieli ei luo sitä kaaosta ympärille, koska jos se mieli on kaaoksessa, niin sun koko elämä on kaaoksessa. Ja kyllä me se kaikki enemmän ja enemmän tiedostetaan tänä päivänä, kun tää koko maailma on kaaoksessa, että me ollaan se omalla mielellämme luotu. Ja sitten myöskin omalla mielellämme pystytään tästä maailman kaaoksesta selviytymään. Ja se on mulle sitä mielen hyvinvointia, että mä osaan niitä harjoituksia tuoda joka ikiseen päivään.
Päivi: Mira, miten sä käsittelet sitä sun mieltä, että sä saat aikaiseksi sun näköistä elämää ja myöskin tätä Minun näköinen elämä –toimintaa? Miten se mielen hyvinvointi vaikuttaa kaikkeen siihen?
Mira: Se vaikuttaa tosi paljon. Mä näkisin sen ehkä enemmän niin, että mieli ja keho toimii käsi kädessä. Ja se, että mä voin hyvin fyysisesti, mun mielikin voi paremmin, ja toistepäin. Kun mun mieli on hyvässä kunnossa ja asiat on selkeitä ja selkiytyneet päässäni. Niin kuin Jutta sanoi äsken, että jos on kaaoksessa, niin silloin se elämäkin on kaaoksessa. Mutta sillon myöskin fyysisesti voin paremmin, kun mieli on semmosessa tilassa, jossa voi käsitellä asioita. Mä muistan hirveen hyvin, kun Jutta puhui kaiken maailman ketuista ja padoista ja porinoista ja erilaisista termeistä. Ja niitä termejä tuli päivätahtiin hirvee määrä, ja se oli aika sellaista kaaosta mun mielessä sillon. Ja ensimmäinen asia, mitä mä päätin sillon, että mikä muuttuu, niin nimet, termit muuttuvat semmosiksi, että niitä pystyy mun mieleni käsitellä paremmin. Ja se oli ainakin yksi semmonen iso muutos, mikä lähti sillon, että emme enää tänä päivänä puhu esimerkiksi pataketuista tai patavalmentajista vaan ihan oikeasti mielen hyvinvoinnin valmentajista ja puhelinrinkien koollekutsujista. Mun mielessä pitää olla selkeet lokerot, joita mä pystyn sitten käsittelemään. Ja sitä kautta se työ näkyy myöskin sitten semmosena selväjärkisenä touhuna. Mä oon hyvin nopeasti heittäytyjä. Mä rakastan kaikkia asioita, ja mulla saa olla monta asiaa samaan aikaan menossa ja päällä. Mutta se, että joskus mä sitten myöskin tarvitsen sen hetken, että mä selkiytän tilanteen ja oikeastaan mielessäni päätän, että hei Mira, nyt hetken läsnäolo ja yksinkertaista asiat. Kun ne asiat yksinkertaistaa mielessä, niin se semmonen, Jutta on puhunut nakertajista, niin ne nakertajat hyppii tonne piiloihin sitten ja omiin koloihinsa. Ja sillon mulla aukee ajatuksenvirta. Siitä saattaa tulla jotain järkevääkin aikaan.
Päivi: Sen verran palaan vielä sinne historiaan ja siihen Minun näköiseen mieleen, että hanke ei sitten kuitenkaan käynnistynyt ihan suunnitelmien mukaisesti. Mutta sä, Jutta, keksit toisenlaiset tavat tehdä sitä työtä. Niin kerrotko vähän niille kuulijoille, jotka ei oo aiemmin tätä tarinaa kuulleet, että mikä oli alku ja miksi jouduttiin muuttamaan suunnitelmia?
Jutta: Sehän alkoi just samana päivänä kun meille tuli käsky lähteä koteihin tekemään töitä, se oli 16.3. Ja se tarkoitti sitä, ettei voinut tavata ihmisiä. Ja silloin mä sitten olin ihan h-moilasena, että miten mä nyt sitten opin tunteen näkövammaisia, jos en mä pysty tapaamaan. Ja sit mä vaan muistin sen, että kyllä joskus on ollut sellaistakin että tehdään neuvottelupuhelu. Mietin juuri niitä Lapin mummoja, jotka on siellä ympäri ämpäri Lappia eikä voikaan lähteä tapaamaan hyvin herkästi ketään. Niin niillä on niitä vanhoja Nokia-kännyköitä ja muuta, että ei mitään mahiksia tehdä mitään semmosia nykyaikaisia Teamseja ja muita. Niin siitä se lähti liikkeelle, että ruvettiin miettiin, miten se tehtiin se neuvottelupuhelu. Ja sitten ensimmäiset ringit mä vedin itse. Ja niitä oli aika monta, oliko niitä viisi, päällekkäinkin taisi olla aika monta sillon. Mutta se ensimmäinen rinki oli varmaan se ehkä, mistä jäi eniten ihmisiä sitten tähän toimintaan. Eli siinä oli sitten se kymmenen kertaa, kun käytiin sitä matkaa. Niin sitten se taisit olla, Päivi, sinä, joka ensimmäisenä kysyit, että milloinkas me aletaan vetää itse näitä rinkejä, että voisitko sä kouluttaa musta koollekutsujan. Sitten mä koulutin susta ensimmäisen koollekutsujan. Ja sitten mä tajusin, että no ilman muutahan nää muutkin täytyy kouluttaa saman tien koollekutsujiksi. Ja niinhän se sitten tapahtui. Siitä se lähti liikkeelle. Ja sitten vasta syksyllä päästiin kouluttamaan valmentajia ja aloittamaan sitä toimintaa, minkä takia tää itse hanke oli tehty. Mutta se meni läpi tää muutos sitten Steassa, ja päästiin aloittamaan tää toiminta vähän toisella tavalla kuin oli tarkoitus.
Päivi: Tässä kohtaa on pakko mainita, miten kiitollinen itse on juuri siitä, että se lähti toisille raiteille kuin alun perin oli suunniteltu. Eli tää on varmasti tavoittanut ihmisiä ympäri Suomen juuri siitä syystä, että se toiminta tapahtuu siellä puhelimessa. On pitänyt miettiä sitä markkinointia. Liitto on tästä laittanut tietoa. Ja alueitten, yhdistysten kautta on tullut myöskin tietoa. Niin tää oli kyllä ihan huikea juttu. Ja nythän sitten vuonna 2023 kerättyjen tilastojen pohjalta voidaan sanoa, että viime vuosi on ollut aika huikea. Miran ensimmäinen vuosi alkaa olla paketissa. Ja puhelinrinkejä kokoontui yli 140 viime vuoden aikana. Kaiken kaikkiaan osallistujia on ollut lähes 750. Ne on hurjia määriä. Mitä sä, Mira, ajattelet, että nimenomaan puhelinrinkitoiminta tuo ihmisille?
Mira: No, se tuo sitä yhdessäolon tunnetta, yhteenkuuluvuutta, yhteisöllisyyttä, vertaistukea, korvia, että joku kuuntelee, jollain on halu tietää, mitä minulle kuuluu. Puhutaan isoista asioista. Puhutaan myös ihan suoraan rehellisesti isoista sanoista. Mutta nää voi ennaltaehkäistä sitä ajatusta itsemurhasta tai siitä, että olen yksin koko maailmassa. Ja puhutaan sellaisista asioista tässä, kun puhutaan puhelinringeistä ja siitä, millaisia palautteita me ollaan saatu ihmisiltä. Eli tää ei ole pelkästään meidän keksimä asia, että kuinka tärkeää tää on, vaan me ollaan kysytty näiltä ihmisiltä, jotka on osallistuneet puhelinrinkeihin, mitä tää on antanut sinulle. Ja nää on niitä vastauksia. Ja myöskin tosta määrästä, kuinka paljon me ollaan tavoitettu, niin tarkoittaa myös sitä, että on ehkä opittu siihen tämän päivän avuntarpeen tunnistamiseen ja sitten myöskin siihen, että osataan vastaanottaa sitä apua. Ja sitten kun siitä ei tehdä liian vaikeaa. Tässäkin tapauksessa sä voit olla kotona. Ja sulla on paljon asioita siellä mielen päällä, että ei välttämättä ensimmäisenä se kynnys että nyt pitää ulos mennä ja etsiä sitä seuraa tuolla, niin se voi olla ehkä liian vaikeaa. Voi aloittaa tällaisesta helpommasta, että ei tarvitse kuin osata vastata siihen puhelimeen. Ja sieltä löytyy sitten ihan uusi maailma. Tää ei ole kaikille tämmöstä. Voi olla myöskin niitä haasteita siellä elämässä semmosia, mitkä ei välttämättä just… ei kaikki ota heti imuun tämmösissä asioissa. Mutta sitten se tunne muutaman osallistumiskerran jälkeen voi muuttua. Ja mä oon kuullutkin niitä tarinoita, että on sanonut että ei, tää vertaistuki ei oo mun asia. Mutta sitten kun osallistui tähän rinkiin, niin huomasi, että siellä ringissä on toinen samanlainen, joka ajattelee yhtä lailla, ei oo minun juttu. Ja silti hänet on saatu sinne. Ja sitten siitä se alkaa se yhteisöllisyyden tunne, ja siellä se kehittyy ja sitten oivallus: tätä se vertaistuki on. Ei se oo sen kummempaa tai pelottavampaa, vaan se on ihan oikeesti se toinen ihminen siellä.
Päivi: Sä olet, Jutta, itse toiminut Minun näköinen elämä –toiminnassa vapaaehtoisena. Mitä se vapaaehtoisena toimiminen, koollekutsujana olet ollut, niin mitä se antaa sulle? Miksi sä oot lähtenyt vapaaehtoiseksi tähän toimintaan?
Jutta: Oikeastaan mä lähdin vähän semmosesta uteliaisuudesta, koska mä oon itsekin näkövammaisen läheinen. Ja mä sain sitten tällaisen porukan pariinkin kertaan kokoon, missä oli samankaltaisia ihmisiä kuin minä. Eli oikeastaan se lähti siitä omasta tarpeesta ja uteliaisuudesta, että mikähän meitä yhdistää ja mikähän mun elämässä saattaa olla epätasapainossa sen takia, että olen lähellä tällaista vammaa. Ja löydettiin niitä yhteisiä tekijöitä. Ja se helpotti munkin elämää, että mäkin sain uutta virettä vaikka kuinka paljon siitä ringistä. Ja antaessaan todellakin saa. Ja kaikki siinä ringissäkin antoivat paljon. Mutta en mä tiedä, sainkohan mä siinä oikeastaan kaikista eniten. Koollekutsujanahan kyllä saa tosi paljon näistä ringeistä. Uteliaisuus kans tyydyttyi, että kyllä meissä on sitä samaa, että me annetaan ehkä vähän liikaa, ja se tasapaino ei pysy siinä. Saatetaan joskus auttaa avuttomaksi toista, autetaan liikaa. Siihen pitää löytää sitä tasapainoa ja sitä omaa elämää, ettei elä sen toisen kautta liikaa. Mulla on taipumusta kyllä muidenkin ihmisten kanssa tehdä sitä, että menee vähän toisenkin tontille huseeraamaan liikaa. Mutta tämmösiä, se itsetuntemus aina paranee, kun pääsee tämmöseen vertaistuelliseen rinkiin.
Päivi: Erittäin mielenkiintoista näin itse sokeana kuulla. Ja ehkä myöskin havahtuu itse siihen, että teenkö minä itsestäni avuttomamman kuin mä oikeasti olen, että pääsee itse vähän helpommalla, jos toi toinen tekisi mun puolesta. Kyllä kai tätä ilmenee aika ajoin kaikissa läheisten kanssa olevissa suhteissa. Sä olit, Jutta, mukana Tammipäivillä, jotka on tän Minun näköinen elämä –toiminnan vapaaehtoisille suunnattu tämmönen oikein, että päästään naamatusten tapaamaan ja juttelemaan näistä asioista. Niin miltä susta tuntui, kun sä pääsit moikkaamaan meitä nyt sen jälkeen kun hanke on päättynyt?
Jutta: Siis ihan mahtavalta. Ensinnäkin kun mä tulin mun oman elämän kaaoksesta, tällä hetkellä aikamoista härdelliä on, niin tuli semmonen rauha, että teistä huokui semmonen rauha. Te olitte semmosia juurtuneempia ja rauhallisempia kuin minä siinä tilanteessa, kun mä tulin. Ja se rauhallisuus tarttui sitten muhunkin. Mä olin valtavan ylpeä, kun mä näin teidät kaikki. Siellä oli uusia koollekutsujia. Ja sitten se hiiskumaton hiljaisuus, kun mua kuunneltiin siinä tilaisuudessa, niin mä vieläkin sitä mietiskelen välillä, että se oli kyllä upea asia saada olla kertomassa ilosta teille kaikille.
Jutta: (epäselvä sana, 0:21:30) näkökulma iloon toisille ilon toivominen. Kuten juuri te tiedätte, sitä saa mitä antaa. Jos mä toivon hyvää toiselle, mä saan hyvää itselle, antaessaan saa. Antamisen ilo. Tää on semmonen universaali lainalaisuus, josta mä olen itsekin ainakin koko ajan halukas oppimaan lisää. Mulla on ollut läheisten rinki tässä viime aikoina. Neljä kertaa on nyt ollut, yksi kerta jäljellä. Ja mä oon nauttinut siis todella paljon tästä yhteisöllisyydestä. Ja mä oon saanut käsittämättömän paljon siltä ringiltä. Aikamoisia tyyppejä me ollaan me näkövammaisten läheiset.
Päivi: Se oli ilo myös meille, kiva kun kävit.
Jutta: Voi että, kiva oli olla, tosi kiva.
Päivi: Mira, sä olet nyt toimintakoordinaattorina. Mitä sun tehtäviin kuuluu? Onko ne, riittääkö sun työaika niiden tekemiseen?
Mira: Ei riitä, ja siihen on yksi syy. Kun tämä on vapaaehtoistoimintaa, mä oon myös mukana siinä vapaaehtoistoiminnassa. Ja mä oon ajatellutkin näin, että sitten kun mun työtunnit loppuu, niin mulla alkaa se vapaaehtoistoiminta siitä. Ja nää roolit sillein, että kuka mä oon ja milloin, sekoittuu mukavasti semmoseksi sopivaksi mehukeitoksi. Ja tähän asti se ei haittaa mua, vaan tää antaa mulle tosi paljon. Välillä mennään työmoodissa mutta välillä mennään sit siellä oikeesti sydän edellä vapaaehtoistoiminnassa. Ja yhtä lailla mä oon näkövammainen, joten vertaistukea mä annan ja saan, joten ei riitä työtunnit, mutta se ei haittaa. Ja mitä ne työtehtävät sitten on, niin vuonna 2023 niitä sai miettiä siinä sillon hiljaisina tunteina, kun tietokoneen äärellä olin ja mietin, että mitähän mä seuraavaksi tässä tekisin ja keneltä mä kysyisin ja mitähän tässä tarttis tehdä. Ja sitten mä totesin, että mä otan ihan päivän kerrallaan, että mitä sieltä tulee, niin sanon joo ja innostun siitä. Ja näin se on oikeastaan mennyt ne mun työtehtävät. Mun tehtävä on huolehtia kaikista vapaaehtoisista. Se on se mulle tosi tärkein asia, että mä tiedän että vapaaehtoiset voivat hyvin ja homma jatkuu hyvänä ja laadukkaana siltä pohjalta. Ja se tarkoittaa käytännössä ehkä mun osalta semmosta työnohjausta, että olen tarvittaessa läsnä, jos sieltä tulee jotain sellaista akuuttia tai halua ja tarvetta puhua tai kehittää tai kysyä, että mites tämmönen asia kun tuli tämmönen tilanne. Niin se on tärkeetä, että nää vapaaehtoiset tietää ja tuntee sen, että he ei oo yksin. Se on se mun mielestä tosi tärkeä juttu, yksi mun työtehtävistä. Ja sitten myöskin tämä meidän Minun näköinen elämä –toiminnan tiedottaminen, mitä tää on. Niin se on yksi semmonen, mikä on tullut viime vuonna erittäin isoksi osaksi mun työtehtäviä. Ja oikeastaan ihan kuukausitasolla huolehdin siitä, että jossain ja jollain kanavalla me näytään koko ajan. Se on mulle tosi tärkeetä, koska sitä kautta kun tieto leviää, niin myöskin ne ihmiset, jotka tuolla asuu pitkien etäisyyksien päässä toiminnasta tai jostain heille tärkeästä jutusta mutta eivät pääse, niin sitten he saa meistä tietoa ja sitten pääsevät vähän tämmösen tuen piiriin. Ja se tarkoittaa myös sitä, että me ollaan pidetty tuolla toimintakeskus Iiriksessä kuntoutuspuolella yhden vapaaehtoisen toisen kanssa tämmösiä infotilaisuuksia, joissa on ollut kuntoutujia Iiriksessä. Ja sitten siellä ollaan käyty kertomassa tästä toiminnasta. Sitä kautta me saadaan tosi paljon mahdollisia rinkiläisiä ja sitä kiinnostusta herätettyä tähän toimintaan. Tää on ihan tuolla yhdistystasolla, niin haluan käydä kertomassa niitten ihmisten kanssa, jotka tekee näkövammaisten parissa töitä, tästä toiminnasta. Sitä sain tehdä viime vuonna tosi kivasti, ja se oli antoisaa puuhaa. Myöskin opin, että miten asioita kerrotaan. Samalla se, kun sitä kävi kertomassa muille, niin se selkiytyi myöskin itsellenikin eniten. Ja se oli tosi antoisaa. Ja mitäs muuta, asioiden ja tapahtumien ja erilaisten koulutuksien järjestäjänä ja vastuussa myös niistä. Ne on mukavaa puuhaa.
Päivi: Pakko esittää välikysymys tähän. Kun sä huolehdit vapaaehtoisista, kuka huolehtii sinusta?
Mira: Musta huolehtii tää yhteisö ja yhteisöllisyyden tunne. Se antaa mulle buustia. Sitten ihan oikeasti minusta pitää hyvää huolta mun tällä hetkellä neljävuotias opaskoira Kiti, jonka kanssa mä liikun paljon. Ja kun mä pääsen sen kanssa metsään, niin mulla tapahtuu semmonen uskomaton palautuminen. Ja musta tuntuu, että mä pystyn hetkeksi jättään työasiat ja kaikki ihmiset taakseni. Ja mä oon vaan siellä, metsä, minä ja koira. Siinä on mulle selvästi sellainen oma palautumisen keino. Ja siitä kun mä pääsen kotiin, niin mä oon taas ihan virtaa täynnä ja sormet, kädet syyhyy päästä tietokoneelle ja suunnittelemaan seuraavia juttuja. Tietääkseni olen pitänyt teidät vapaaehtoiset, meidät kaikki vapaaehtoiset hyvin tohinassa koko viime vuoden, joten kyllä tää on jotenkin toiminut.
Päivi: Itse oon tehnyt näitä palautesoittoja rinkiin osallistuneille. Ja sieltä usein nousee se, että harmi kun rinki loppui juuri kun ystävystyttiin. Ja tähän loppuun mä olisinkin halunnut kysyä teiltä molemmilta, Jutta ja Mira, että mitä ystävyys teille merkitsee.
Jutta: Mulle se on ainakin hirveen tärkeetä. Mä oon semmonen, että mä ystävystyn helposti. Ja sitten on kuitenkin tosi harvoja, joiden kanssa se ystävyys pysyy semmosena jatkuvana (epäselvää, 0:26:45) huono pitämään yhteyttä ystäviin. Mutta kyllä se merkitsee mulle ihan hirveesti. Ja semmosta sydämen lämpöä ja semmosta, että musta välitetään ja että mä välitän. Ja semmosta kaikkea se merkkaa.
Mira: Ja Miralle tää ystävyys merkitsee koko tätä mun elämää. Niin kuin mä kerroin aikaisemmin, niin kaikki roolit menee sekaisin tässä mukavasti sillisalaatissa. Ja niin mä oon myöskin tän toiminnan kautta ja näitten eri tilanteiden ja tilaisuuksien myötä löytänyt ystäviä itselleni. Ja ystävien kanssa pystyy tekemään eri asioita riippuen, missä kategoriassa ne ystävät on, missä merkityksessä ne menee mun elämässä mukana. Sen lisäksi, että on tää toiminta ja tää mun näkövamma ja sen piirit ja sieltä löytyy paljon ystäviä, sitten on tää opaskoiratouhu toisena asiana. Ja sieltä löytyy myöskin mulle ystäviä sitten tän yhteisen mielenkiinnon myötä. Ja sitten on niitä semmosia harvoja ystäviä, jotka ovat tuolta lapsuudesta asti, johon ei liity mun näkövamma millään lailla vaan minä ihmisenä, sellaisena kuin sisältäpäin minut nähdään. Ja heitä on muutama. Ja itselläni on yksi semmonen oikeasti tosi ystävä. Se, mikä on myöskin yksi mun tärkeitä tämmösiä voimavaroja, on se, että hänelle voin soittaa asiasta kuin asiasta. Ja hän näkee mut Mirana, ihan kokonaisvaltaisena ihmisenä. Ja se on mulle tosi merkityksellinen ja tosi tärkeä suhde. Ystävien kanssa on mukava tehdä ja tempaista asioita ja mennä ja saada naurua ja sitä sellaista reflektointia. Sitä ystävyys on parhaimmillaan.
Päivi: Kiitos teille, Jutta ja Mira. Ihan älyttömän hienoa on ollut saada kuulla teidän ajatuksia mielen hyvinvoinnista, siitä miten mieli vaikuttaa meidän jokaisen elämään. On älyttömän tärkeetä, että me pidetään itsestämme huolta, myöskin siitä mielestä samoin kuin siitä kehosta, ja muistetaan että me ollaan kokonaisuus. Jos kuulijaa jäi nyt kutkuttamaan tää puhelinrinki, niin ota rohkeasti yhteyttä, säkin voit löytää uuden ystävän.
Info: Mitä on puhelinrinkitoiminta? Sinä sitoudut viisi kertaa olemaan mukana keskustelussa. Sinun ei tarvitse osata muuta kuin vastata puhelimeen. Kokoonkutsuja soittaa ja kokoaa ringin, jossa keskustellaan luottamuksellisessa ilmapiirissä. Voidaan jakaa yhteisiä asioita ja elämänkokemuksia. Osallistu sinäkin puhelinrinkitoimintaan. Lisätietoa saat soittamalla numeroon 050 405 9057. Lämpimästi tervetuloa mukaan puhelinrinkitoimintaan.
Lopputunnus: Tämä on, tämä on minun näköinen elämä.
Ääni: Näkövammaisten liitto.