Siirry pääsisältöön

Sokeat urkurit ja musii­kin­ope­tus

Sokeus ja musikaalisuus on kauan liitetty yhteen. Jos on sokea, niin on myös musikaalinen. Tällä mielleyhtymällä on pitkät juuret aina historian hämärästä nykypäivään.
Etualalla ja taustalla kahden ihmisen jalat ja valkoinen keppi samassa asennossa, menossa samaan suuntaan.

Teksti: Teuvo Ruponen

Julkaisuvuosi: 2022

 

Johdanto

Sokeus ja musikaalisuus on kauan liitetty yhteen. Jos on sokea, niin on myös musikaalinen. Tällä mielleyhtymällä on pitkät juuret aina historian hämärästä nykypäivään. Jo muinaisesta Egyptistä peräisin olevat kuvat esittävät sokeaa harpunsoittajaa. Keskiajalla ja sen jälkeen tavataan runsaasti mainintoja sokeista. Nämä esiintyivät milloin kiertävinä runoilijoina, lauluaan kielisoittimilla säestävinä trubaduureina tai etevinä taiteilijoina, jotka esittivät vakavampaa musiikkia. Oli myös huvitilaisuuksissa esiintyviä soittajia, katusoittajia ja laulajia, jotka hankkivat elatuksensa musiikin avulla.

”Suomen näkövammaisten ja näkövammaistyön historiassa” vuodelta 1988 mainitaan, että Katolinen kirkko perusti veljeskuntatyyppisiä yhteisöjä Italiaan, Saksaan ja Espanjaan. Yksi tunnetuimpia sokeiden muodostamista veljeskunnista oli Palermoon perustettu yhteisö. Sen asukkaat elättivät itsensä lähes kokonaan musiikilla ja sen opettamisella. Tämän turvakodin 30 jäsentä olivat kaikki muusikoita, laulajia, säveltäjiä tai laulujen sanoittajia. He esiintyivät julkisissa tilaisuuksissa ja ansaitsivat näin elatuksensa. Musiikkitoiminnan lisäksi heidän velvollisuuksiinsa kuului myös hartauden harjoittaminen ja muut katolisen kirkon uskonnolliset velvoitteet. 

Voidaan sanoa, että ensimmäiseen maailmansotaan asti musiikki on ollut tuottavin ala sokeille, ainoa ala, jolla he varsin usein saavuttivat hyvän toimeentulon ja huomatun aseman yhteiskunnassa, vieläpä silloinkin, kun oli kilpailtava näkevien ammattitoverien kanssa.

Sokeita on ollut luutun, Viulun, huilun, kanteleen, harmonikan, pianon ja urkujen soittajina. Tässä artikkelissa keskitytään sokeisiin urkureihin. Kyseessä on ollut kaikkea muuta kuin helppo ala, ei niinkään soittimesta johtuen, vaan siksi, että kirkkolaki on Suomessa vaikeuttanut urkurin viran saantia seurakunnissa. Urkurikysymyksen ohella käsitellään sokeainkoulujen musiikinopetusta. Sokeain Airut –lehden, Varjojen Mailta –lehden ja Kajastus-lehden vuosikertoja tutkimalla on ollut mahdollista luoda suhteellisen kattava kuva kehityksestä.

Musiikinopetuksen alkuvaiheet

Musiikin opetuksella on ollut oma tärkeä sijansa sokeain opetuksen alkamisesta asti. Sisäoppilaitoksessa lapsille tarjoutui erinomainen tilaisuus soittamiseen ja laulamiseen. Tämä ruokki osaltaan käsitystä musikaalisista sokeista.

Kuopion kouluun harmooni ja piano hankittiin jo vuonna 1871. Harmoonin soitto kuului alkuvuosista lähtien ohjelmaan. Pianonsoiton opetus aloitettiin vasta 1890-luvun loppupuolella. Helsingin sokeainkoulussa kehitys oli samankaltainen. Piano hankittiin jo 1867 ja harmooni viisi vuotta myöhemmin. Opetus alkoi heti.

Urkujen soittoa alettiin Kuopion sokeainkoulussa opettaa syyskuun alusta 1872 ja Helsingin koulussa lukuvuonna 1881 – 1882.

Kuopion koulussa toimi urkujen soiton opettajana director musices Reinhold Enkel. Pitkälle ehtineet oppilaat soittivat kaikki virsikirjakoraalit. Heidät pyrittiin kouluttamaan ammattitaitoisiksi urkureiksi. Koulun johtaja K. M. Stenius ilmoitti vuonna 1877, että ne oppilaat, jotka olivat saaneet urkujensoiton opetusta pystyivät toimimaan urkureina tai urkujensoittajain apulaisina. Virikkeen urkujen soittoon Stenius sai Dresdenin sokeainkoulusta, jossa urkujen soittoa oli opetettu jo 1860-luvulla.

Sokeainkoulussa oltiin hyvin ajan tasalla. Esimerkiksi Jyväskylän seminaarissa opetettiin tuohon aikaan kansakoulun opettajille urkujen ja pianon soittoa.

Ne oppilaat, jotka Kuopion koulussa osallistuivat urkujen soittoon harjoittelivat 1870-luvun alkupuolelta lähtien braillen pistenuottikirjoitusta. Opettajana toimi käsityönopettaja Otto Tönnesen Tanskasta. Kööpenhaminaan nuottikirjoituksen oli tuonut Waldemar Schiött, joka oli tutustunut Braillen nuottikirjoitukseen Pariisissa 1857.

Helsingin koulussa pistenuottikirjoitusta opetti Ludvig Strömberg. Hän tuli opettajaksi 1886 ja pistenuottien harjoittelu alkoi samana vuonna.

Ensimmäinen koraalikirja pistenuoteilla valmistui 1903 Kuopion koulun musiikinopettaja A. A. Pekurisen toimesta. Kirja painettiin Kööpenhaminassa.

Yleensä paras urkurioppilas toimi koulun urkurina. Esimerkiksi Signe Bergman toimi viisi vuotta Helsingin sokeainkoulun urkurina vuosina 1909 – 1914.

Sokeainkouluista lähteneillä oppilailla oli yleensä hyvä pohja musiikkiopintojen harjoittamista varten. Monet heistä jatkoivatkin musiikkiopintoja koulusta lähdettyään. Osa hankki ammatin musiikin parista. Esimerkiksi Helsingin urkurikoulusta valmistuivat urkureiksi 1890-luvulla tulleista oppilaista Martti Varjonko, Wilhelm Karunko, Robert Kaila ja Olli Ruottinen.  

Musiikki työllistäjänä

Sokeain työllisyyskysymykset olivat vahvasti esillä heti järjestötoiminnan alkaessa. Tampereella järjestetyn kolmannen yleisen sokeain kokouksen toimikunnan mietinnössä vuonna 1913 mainittiin sokeille sopivana ammattina urkurin toimi, kaupungissa lukkarin toimi, opettajan toimi sokeainkouluissa ja sokeain lastentarhoissa edellyttäen, että henkilöllä on todellisia persoonallisia opettajan taipumuksia. Sopivia ammatteja olivat myös erinäisissä tapauksissa yksityis- ja kotiopettajan toimet. (SA 8-9/1913)

Tuossa vaiheessa maassamme oli muutamia sokeita urkureita. Heistä kuitenkin vain yhdellä oli urkurin virka.

Myös Sokeain Keskusliiton johtokunnassa keskusteltiin heti järjestön perustamisen jälkeen talvella 1929 kirkkolain 266 ja 267 pykälien muutostarpeesta. Kyseiset pykälät estivät sokeaa pääsemästä esimerkiksi urkurin virkaan.

Johtokunta oli selvittänyt, että muutosesitykset kirkkolakiin oli yksityistä tietä jätettävä kirkolliskokoukselle, joka kokoontui viiden vuoden välein ja seuraavan kerran vuonna 1933. Jos kirkolliskokous hyväksyisi muutosehdotuksen, niin asia jätettäisiin sen jälkeen eduskunnalle, joka sen joko hylkää tai hyväksyy. (SA 6/1929) 

Hankalat pykälät

Esteenä kirkon virkoihin oli kirkkolain 266 ja 267 pykälät, joita oli sovellettu myös sokeisiin.

Pykälä 266 kuului seuraavasti:

”Lukkarin tai urkurin virkaa hakevan pitää olla hyvämaineinen, Herran ehtoollisella käynyt ja tunnettu kristilliseksi elämässään sekä vapaa sellaisista taudeista taikka ruumiinviasta, joka haittaa virantoimittamista taikka muuten on loukkaavaa. Hänen tulee olla suorittanut sellaisen koulun oppimäärän, joka sittenkuin asianomainen tuomiokapituli on puolestaan hyväksynyt koulun opetussuunnitelman, toimii tuomiokapitulin tarkastuksen alaisena. Tämän lisäksi tulee lukkarin virkaa hakevan olla suorittanut vähintään sellaisen oppimäärän, joka vaaditaan kirkollisten lastenkoulujen opettajilta ellei sitä ole suoritettu lukkari-urkurikoulussa. Urkurin virkaan, johon lukkarin virka ei ole yhdistetty, saa ottaa naisenkin.”

Pykälässä 267 säädettiin lukkarin tai urkurin viran täyttämiseen liittyvistä kelpoisuusehdoista. Olennaista oli, että hakija oli 266 pykälän säännösten mukaan hakukelpoinen.

Ennakkoluuloja murtamaan

Sokeain Keskusliiton puheenjohtaja Einar Juvonen käsitteli Airuessa 9/1930 laajasti sokeiden musiikkereiden asemaa ja kirkkolain aiheuttamaa estettä. ”Monet sokeat olivat luontaiset taipumuksensa tajuten ja sisäisen äänensä kehoittamina lähteneet taivaltamaan musiikkielämän ohdakkeista polkua. useat heistä olivatkin menestyksellä suoriutuneet niin pitkälle, että olivat katsoneet voivansa astua julkisuuteen säveleitään soinnuttamaan Suomen kansan iloksi ja lohdutukseksi, saadakseen tästä tehtävästään aineellisen hyvityksen elämänsä ylläpitämiseksi. Mutta varsinkin kirkkomusiikin alalla oli useimpien ponnistelu jäänyt ilman aineellista hyvitystä, ainoastaan yksi oli saanut vakinaisen seurakuntaurkurin toimen.”

Einar Juvonen pohti tilannetta ja kysyi, onko sokeus sellainen haitta, joka tekee mahdottomaksi seurakuntalukkarin- tai urkurin viran hoitamisen? Onko näihin tehtäviin yhdistetty lasten opetus mahdoton sokean suoritettavaksi? Onko aivan mahdotonta sokealle järjestyksen ylläpito lasten opetuksessa? ”Uskomme varmasti, että jokainen tarpeellisen ammattisivistyksen omaava sekä muuten älykäs ja tarmokas sokea voi täysin kelvollisesti tämän tehtävän hoitaa.”

Onko sokeus sitten loukkaavaa? ”Emme suinkaan saattane uskoa, että kirkossamme, jossa tunnustetaan ja pyritään noudattamaan tuon suuren mestarin oppia ja esimerkkejä, hänen, joka paransi sokeain silmät osoittaen siten, että hänellä on valta sokeudenkin yli, hänen joka opetti, että kaikki ihmiset ovat muotoon katsomatta yhdenarvoisia Jumalan edessä jne. pidettäisiin sokeutta loukkaavana. Mikä on sitten esteenä? Niin,se vanhoilta ajoilta periytynyt ennakkoluulo, joka vankkana muurina yhä vieläkin seisoo näkevien ja sokeain välillä. Sitä muuria on meidän tarmokkaasti ryhdyttävä murtamaan!”

Juvonen ei tyytynyt vain pohtimaan asiaa, vaan teki useita käytännön ehdotuksia tilanteen korjaamiseksi toivoen, että musiikkerit esittäisivät ajatuksiaan asian suhteen ja tekisivät parhaansa asian edistämiseksi.

Seuraava yleinen kirkolliskokous, jossa muutokset kirkkolakiin sokeainkin hyväksi voitaisiin tehdä, pidettäisiin 1933. Siihen mennessä olisi maaperää muokattava vaikutusvaltaisten kirkonmiesten ja kirkkokansan keskuudessa. Olisi järjestettävä suurimmissa liikekeskuksissa kirkkokonsertteja, joissa etevimmät musiikkerimme esiintyisivät. Näihin tilaisuuksiin olisi pyydettävä henkilökohtaisella kutsulla tunnetuimpia musiikinarvostelijoita sekä kirkon edustavimpia henkilöitä. Tällöin ei tulisi pitää pääasiana kirkkokonserttien tuottamaa hetkellistä taloudellista hyötyä, vaan päähuomio olisi kohdistettava mielialan muokkaamiseen sokeain musiikkerien hyväksi. ”Sanomalehdistöä, tuota verratonta propagandavälineistöä, tulisi runsaasti käyttää. Samoin olisi erikoisten sokeain lähetystöjen käytävä asiaa monipuolisemmin selostamassa pappien ja kirkkoherrojen luona pyytämällä heitä sokeain puolesta puhumaan ja kirjoittamaan.”

Juvonen suuntasi odotuksensa myös järjestöille. ”Sokeain järjestöjen tulisi, ei ainoastaan moraalisesti, vaan myös taloudellisesti tukea musiikkerien toimintaa, sillä onhan kysymyksessä välillisesti kaikkien sokeain etu. Kun täten yhteisin voimin tarmokkaasti työskentelemme sokeain musiikkerien hyväksi, voimme hyvällä syyllä toivoa, että jo ensi tulevan kirkolliskokouksen aikana on vallitsemassa ennakkoluulottomampi ajatus, jonka mukaan sokeakin on mahdollinen kirkollisiin tehtäviin yhdenarvoisena näkevien rinnalla.”

Musiikkerit koolla

Sokeat musiikkerit eli muusikot pitivät Suomen Sokeain liiton 25-vuotisjuhlan yhteydessä 1932 neuvottelukokouksen, jossa keskusteltiin toimenpiteistä sokeain musiikkerien aseman parantamiseksi. Kokouksen kokoonkutsuja ja avaaja, Robert Kaila valittiin puheenjohtajaksi. Muutamat läsnäolijat

ehdottivat sokeain musiikkerien yhdistyksen perustamista. Toiset taas vastustivat esitystä, koska sillä ei heidän mielestään tulisi olemaan sanottavampaa käytännöllistä merkitystä. Sen sijaan yleisten sokeainjärjestöjen tulisi tehokkaammin ajaa myös musiikkerien asiaa.

Kokous päätti ehdottaa valtion asettamalle sokeain huoltokomitealle, että tämä ryhtyisi toimenpiteisiin kirkollislain kohtien muuttamiseksi siten, että myös sokeille avautuisi tilaisuus päästä vakinaisiin lukkarin ja urkurin virkoihin. Kokouksessa mukana ollut huoltokomitean jäsen Einar Juvonen lupasi saattaa esitetyt toivomukset komitean tietoon. (SA 8 – 9/1932) Juvosen toivomus asian saamisesta vuoden 1933 yleisen kirkolliskokouksen käsittelyyn ei kuitenkaan toteutunut.

Komitea asiaa selvittämään

Sokeiden muusikoiden asiaa käsiteltiin Sokeain keskusliiton hallintoneuvoston syyskokouksessa Helsingin sokeainkoulussa joulukuun 19 päivänä 1937. (SA 1/1938) Kysymyksen alusti Axel Franstman osoittaen, miten monet koulutusta saaneet sokeat musiikkerit olivat menestyneet ja miten monet ilman erikoiskoulutustakin olivat saaneet musiikista huvia ja hyötyä sekä päässeet musiikin välityksellä näkevien kanssa kosketukseen. ”kun nyt kuitenkin musiikin alalla työskentelevienkin asema oli vaikea, olisi järjestöjen jotakin tehtävä heidän asemansa helpoittamiseksi.”

Aiheesta käytiin vilkas keskustelu, jonka aikana korostettiin erityisesti sokeainkoulujen musiikinopetuksen tehostamista ja koulutettujen musiikkerien työn arvostusta. Esimerkiksi määräävät kirkolliset piirit olisi saatava suopeammiksi sokeain lukkarien ja urkurien harrastuksille. Hallintoneuvoston jäsen, neiti Luomajoki Oulusta kysyi: ”Täytyykö sokeain sortua jazz-soittajiksi, vaikka Kristus on perintönä jättänyt kristilliselle kirkolle sokeainkin auttamisen”. Myös Robert Kaila kertoi kokemuksiaan soittajana ja vt. lukkari-urkurina.

Hallintoneuvosto päätti asettaa sokeain musiikkerien oloihin parannuksia suunnittelemaan ja sitä tarkoittavaa yhtenäistä ehdotusta laatimaan komitean, johon tulivat herrat Franstman ja Kaila ja johon pyydettiin sokeainkoulujen musiikinopettajia, neiti Laina Niemistä ja herra Aatu Itkosta.

Itkosen ajatuksia

Aatu (Adam) Itkonen suhtautui komitean työskentelyyn kriittisesti ja kieltäytyi osallistumasta sen työhön. Hän halusi kuitenkin esittää eräitä ajatuksia Airut-lehden välityksellä tarkoituksella saattaa ne niiden huomioon, jotka tulevat päättämäään kysymyksen aiheuttamista toimenpiteistä. (SA 4/1938)

”Meillä on kauan ollut haaveena saada sokeille pääsy seurakuntien urkurin toimiin, kuten monissa muissa maissa tiedämme olevan. Minussa on kuitenkin syntynyt usko, että tämä kuuluu niiden asiain joukkoon, joita ei voida siirtää meille semmoisenaan, vaan että sillä on meillä voittamattomat kielteiset olosuhteet. Mikäli tiedän, puhutaan ulkomaitten sokeista urkureista, mutta kuten tiedämme, meillä ei ole montakaan urkurin paikkaa, vaan yhdistettyjä kanttori-urkurin toimia. Edelleen en usko, että noihin toimiin otetaan henkilö muualla samalla tavoin kuin meillä, nimittäin vaalin kautta. On täysi syy uskoa, että viranhoitajan ottaa seurakunnan hallinto, ehkäpä myös kirkkoherra, kkuten meillä viransijaisen. Suomen lain mukaan täytyy kaikki julkiset toimet ja virat, myös kanttori-urkurin virat julistaa julkisesti haettavaksi. Kirkkoneuvosto asettaa kolme ansioituneinta hakijaa vaaliehdolle. Jokaisella virkaa hakeneella on oikeus saada jäljennös ehdolle asetettujen papereista, ja jos katsovat olevan aihetta valittaa ehdollepanosta tuomiokapituliin, tekevät sen määräaikana. Sitten aikanansa määrätään vaalinäytteiden suorituspäivät sekä vihdoin toimitetaan vaali. Sen jälkeen on vielä valitusaika vaalia vastaan, ja sen mentyä onnellisesti ohi annetaan valtakirja virkaan.”

Itkonen ei pitänyt mahdottomana kirkkolain tulkinnan muuttamista sokeille suotuisaksi, mutta sillä ei hänen mukaansa todellisuudessa saavutettaisi mitään. ”Ei edes lainsäädännällä voida määrätä yksilöiden mielipiteitä, ja yksinkertaisinkin äänestävä seurakuntalainen on mielestään varma sokean kykenemättömyydestä toimeen. Ensimmäinen sokea kanttori-urkuri, joka siis on läpäissyt vaalin sekä osoittautuu kykeneväksi hoitamaan virkaansa, ansaitsee muistopatsaan.”

Itkonen ei halunnut ryhtyä maalailemaan kanttorin virassa esiintyviä hankaluuksia sokealle, vaikka tiesi sellaisia esiintyneen. ”Jääkööt ne asianomaisten arvioitaviksi, jos ne kenelle tulevat eteen.”

Urkurin virassa ei Itkosen mielestä esiintyne voittamattomia vaikeuksia. ”Saatetaan joskus järjestää liturgisia jumalanpalveluksia, saattaa tulla säestyksiä esimerkiksi jossakin juhlassa tai hyväntekeväisyystilaisuudessa, mutta sellaisethan eivät ylitä meidän mahdollisuuksiamme. Urkurin, ollakseen pätevä, on kyettävä suorittamaan kaikki urkujen osat mainitunlaisissa tilaisuuksissa, sillä kykenevää apulaista on joskus vaikea saada pienillä paikkakunnilla.”

Itkonen sokeainkoulujen musiikinopetuksesta

Itkonen suhtautui kriittisesti myös Franstmanin ehdotukseen sokeainkoulujen musiikinopetuksen tehostamisesta. (SA 4/1938) ”Oppilaan oli omattava paitsi lahjoja, ennen kaikkea tarmoa, jota ilman hyvätkin luonnonlahjat jäävät arvottomiksi. Näitä ominaisuuksia oli mahdotonta tietää lapsesta, joka valitaan soitto-oppilaaksi, joten erehdyksiä oli mahdotonta välttää.”

Itkonen sanoi tuntevansa kaikki musiikkia harjoittaneet oppilaat Kuopion koulusta neljän vuosikymmenen ajalta. Hän itsekin oli ollut aikansa oppilaana ja yli kaksikymmentä vuotta opettajana. ”Tunnen siis sysien että seppien osuuden asiassa.”

Musiikinopetus oli Itkosen mielestä sokeainkouluissa vähäistä sekä tuntimäärän että harjoitteluajan osalta. Koulun puolesta oli varattu yksityisopetusta varten ainoastaan kaksi viikkotuntia. Helsingin koulussa asiaa oli voitu auttaa erikoisilla apuvaroilla, mutta Kuopion koulussa oli pakko tyytyä tuohon minimimäärään. Näin ollen kyettiin vaivoin pitämään huoli siitä, että laitoksessa oli aina oppilas, joka kykeni soittamaan virret hartaustilaisuuksissa.

Toinen vaikeus Itkosen mielestä oli oppilaitten harjoitteluajan vähyys. Siihen käytettiin ainoastaan se osa väliajoista, joka muilta tehtäviltä liikeni. Jos lisäaikoja järjestettäisiin, se tapahtuisi yksinomaan käsityötuntien kustannuksella, mutta siihen oppilaat eivät suostu ymmärrettävistä syistä. ”Muistan hyvin oman suhtautumiseni asiaan, vaikka kohtalo ei pysyttänytkään minua harjapöydän ääressä.”

Koska tulevaisuuden mahdollisuudet musiikkialalla olivat Itkosen mielestä hänen kuvaamansa, ei hänen omatuntonsa sallinut hänen opettajana yllyttää oppilaita erikoisiin uhrauksiin musiikkiharrastusten hyväksi muiden koettujen ammattiharjoitusten kustannuksella. ”Opiskelijoille huomautan kuitenkin, että eivät antaisi yllä olevan lamauttaa itseään, jos tuntuu olevan alalle tarpeelliset edellytykset. Eihän saata koskaan tietää, mitä kohtalolla on kullekin varattuna, vaikka varoittaisinkin antautumasta liian ruusunhohteisiin tulevaisuuden kuvitteluihin.”

Itkonen halusi vielä huomauttaa siitä, kuinka eräät tarmokkaat yksilöt olivat raivanneet tiensä ilman yhdistystoiminnan apua ja toisaalta, kuinka käy tarmoa vailla olevalle musiikkerille, jonka ei ole ollut pakko itse ponnistella vaikeuksia vastaan.

Itkonen päätti kirjoituksensa: ”Yllä esitetty olkoon osuuteni komitean työhön. Olen tunteva vilpitöntä mielihyvää, jos tullaan osoittamaan olevani väärässä ja löydetään asiassa yhtä paljon valoisaa kuin minä näen synkkää.”

Franstmanin vastaus Itkoselle

Axel Franstman vastasi Itkoselle Airut-lehden palstoilla. (SA 5/1938) ”Koska sokeain työolot olivat käyneet yhä vaikeammiksi ja käsityöalat käyneet kokonaan kannattamattomiksi, oli meidän pakko edes jotakin suunnitella, joka voisi ehkä avata tietä meilläkin sokeille ansiomahdollisuuksiin.”

Franstman huomautti, että musiikkiala ei ollut mikään uusi ala sokeille. Se oli vanhin, jopa vanhempi kuin mitkään sokeainkoulut. Se oli ainoa sokeain työala ennen nykyisiä kori- ja harjatyöaloja, jotka jotenkin nyt olivat eläneet aikansa. Korityö oli jo kokonaan poissa pelistä, harjatyökin kitui vielä kuolinkamppailuansa. Vain suurten avustusten turvin se vielä jonkun vuoden voi pysyä mahdollisena.

Musiikkia oli maamme sokeainkouluissa opetettu noin 70 vuotta, jota paitsi monet sokeat olivat sitä opiskelleet muualla, ja heistä noin kuudellakymmenellä oli ollut siitä tuntuvaa, jopa täyttä työansiota. Lisäksi oli suuri joukko niitä, joille musiikki oli tuottanut huvia sekä välillistä hyötyä.

Franstman huomautti, että sokeain järjestöt uhraavat vuosittain satojatuhansia markkoja muiden ammattien tukemiseksi. Musiikkiala oli sitä vastoin jäänyt ilman tukea. Kuitenkin silläkin alalla työskenteli sokeita edelleen. ”Eiköhän heidänkin hyväksi olisi jotakin tehtävä, vai täytyykö sokean ehdottomasti olla työtön hieroja tai harjansitoja?”

Lukkari-urkurin paikkaa hakevat sokeat kohtasivat myös Franstmanin mukaan vaikeuksia. ”Suuria vaikeuksia on, se tiedetään. Ja olipa asia miten tahansa, toimii kuitenkin maamme kirkoissa useita sokeita soittajia, olkoot he sitten sinne päässeet kirkkolain mukaan tai miten tahansa. Kirkkolaki ei suoraan kiellä sokealta pääsyä soittajaksi kirkkoon. Vika on enemmän meille epäystävällisessä lain tulkinnassa. Jos laissa nimenomaan kiellettäisiin sokealta pääsy kirkon toimiin, niin ei ainoakaan sokea edes tilapäisesti milloinkaan istuisi kirkon urkupenkillä. Olisikohan aivan mahdotonta sekään, että lakiin saataisiin pieni muutos. Se on kyllä suuren työn takana, mutta voisihan koettaa vaikuttaa niihin henkilöihin, jotka osallistuvat kirkolliskokoukseen.”

Kirjoittaja käsitteli sitten muita soittimia kuten pianoa, konserttihanuria jne. Hän totesi, etteivät näiden soittimien soittajat ole yksinomaan piha- ja ovikellon soittajia. ”Jos hanuri voi helposti johtaa tälle musiikin alalle, niin sen on tehnyt jo harjatyökin: Kun ovelta ovelle kuljetaan, niin ei liene suurtakaan eroa, jos soittaa tai myy harjoja. Kumpikin niistä on kerjuuta.”

Voidakseen tulla urkureiksi, opettajiksi, esiintyjiksi, kahvila- ja tanssisoittajiksi ym., on sokeain saatava ennen kaikkea pätevää ja riittävää opetusta musiikin alalla. Sokeainkouluissa olisi tehostettava musiikinopetusta. Se ei tällä hetkellä kuulu varsinaiseen ohjelmaan, vaan on se vain sivuasiana. Niinpä on näiden musiikinopettajien virallinen kuukausipalkka suunnilleen puolet saman laitoksen palvelijattaren palkasta. Opettaja joutuu siten työskentelemään aika paljon vain innostuksesta ja se ei ole aina samaa kuin kohtuullisella palkalla työskentely. Oppilaille täytyy voida järjestää riittävästi harjoitteluaikaa, sillä muuten ei tule soittajaa edes lahjakkaista. Sokeainkoulujen musiikinopetus on saatava samanarvoiseksi kuin muut oppiaineet ja opettajanvirat kunnollisesti palkatuiksi.

Amatöörisoittajan tuki Itkoselle

Keskustelu koulujen musiikinopetuksesta ja urkurin virasta pysyi pienen piirin keskusteluna Airut-lehden palstoilla. Yksi kirjoittajista oli nimimerkki Amatöörisoittaja. Hän piti Itkosen kirjoitusta melko asiallisena ja monivuotiseen kokemukseen perustuvana. (SA 6 - 7/1938) Itkosen tavoin Amatöörisoittaja uskoi, ettei sokea henkilö pysty kanttori-urkurin virkaa ja sen yhteydessä olevia tehtäviä hoitamaan; mutta että sokea henkilö voi tulla toimeen urkurina. Se oli jo käytännössä todistettu. Hän ei uskonut, että musiikin alalla

voidaan suuriakaan tehdä sokeain hyväksi. Hänen mielestään Franstmanin toteamus, että maamme kirkoissa toimii useita sokeita soittajia, oli väärä. Parempi ilmaus olisi ollut sana muutamia.

Itkonen vielä

Itkonen palasi vielä Airuen palstoille, koska hänen mielestään Franstmanin näkemykset olivat monin osin virheellisiä. (SA 6 - 7/1938) Myös hän tarttui urkureiden lukumäärään. Franstman ei maininnut

urkureiden lukumäärää. ”Tietämäni mukaan meitä on neljä, joista ainoastaan yksi seurakunnan valitsema. Allekirjoittanut oli kerran vaalissa ja olisi saanut paikankin, jos olisi annettu. Nämä kaksi tapausta ovat tietämäni mukaan ainoat, jolloin sokea on päässyt niinkin pitkälle sillä tiellä.”

Lain tulkinta ei Itkosen mielestä ollut läheskään pahin este viran saamiselle. Suurin este oli yleisenä äänestyksenä tapahtuva vaali, kkuten hänelle kävi. Erilliset urkurinvirat kävivät yhä harvemmiksi; ne olivat yhdistettyjä kanttori-urkurin virkoja. Jäljelle jäivät suurimmat kaupungit, joiden urkurinvirat eivät tule olemaan sokeiden ulottuvilla. ”Tietääkseni ei tällä hetkellä liene sellaista sokeaa musiikkeria, joka voisi menestyksellisesti kilpailla näkeväin viranhakijain kanssa.”

Se, ettei Suomessa ollut sokeita musiikkereita, johtui Itkosen mielestä alan epävarmoista mahdollisuuksista, ja se taas, että musiikkereita ei ole avustettu, johtui luonnollisesti avustettavien olemattomuudesta.

Musiikinopetuksen osalta Itkonen totesi hieman happamasti, että ”Koulujemme musiikinopetus kuuluu olevan alipalkattujen ja siitä johtuen laiskojen opettajain käsissä. No siitä laiskuudesta en tietenkään voi mennä takuuseen. Omalta kohdaltani teen tehtäväni omantuntoni ja vähäisen kykyni mukaan. Mutta mistä ihmeestä herra Franstman lienee saanut nuo palkkausta koskevat tietonsa? Riittäneekö selitykseksi, kun ilmoitan, että kuulumme samaan palkkaluokkaan kuin ne tuntiopettajat valtion oppikouluissa, joilta ei vaadita julkista opettajantutkintoa aineessansa. Sillä palkalla, jonka koulu maksaa musiikin opetuksesta kahdeksan viikkotunnin opetusvelvollisuudella, saisi sentään pari kolme palvelijatarta palkatuksi. Jos joku ottaa jotakin suorittaaksensa alipalkasta, olkoon hänen asiansa, mutta hän tehnee sen asianharrastuksesta ja kaiketikin täydellä tarmollaan.”

Komitea ehdottaa muutosta kirkkolakiin

Komitean työskentely viivästyi. Se kokoontui ensimmäiseen viralliseen kokoukseensa vasta lokakuun 4. päivänä 1938. Jo tätä ennen komitea oli ollut asiassa kiinteässä yhteistyössä puhelimitse ja kirjeitse sekä koti- että ulkomaalaisten asiantuntijain kanssa.

Kokouksessa oli Keskusliiton johtokunnan edustajana Pekka Mäkelä ja komitean pyytämänä jäsenenä Aatu Itkosen tilalla Aarne Koponen. Puheenjohtajana toimi Robert Kaila ja sihteerinä Laina Nieminen. Kokous totesi, että siitä huolimatta, että musikaalisesti lahjakkailla sokeilla on nykyään tilaisuus saada pätevää opetusta niin hyvin Helsingin konservatoriossa kuin kirkkomusiikkiopistossakin, ja vaikka he siellä suorittavat menestyksellä samat oppikurssit ja pätevyysnäytteet kuin näkevätkin, ei kuitenkaan maamme seurakuntien palvelukseen ole päässyt kuin ani harvoja sokeita. Suurimpana syynä tähän katsoi komitea olevan kirkkolain 266 pykälän, joka tulkitaan siten, ettei sokealle hakijalle myönnetä oikeutta osallistua lukkari-urkurin vaaliin pätevistä todistuksistaan huolimatta.

Komitea ehdotti Keskusliiton johtokunnalle, että se tekisi parhaillaan 1938 Turussa koolla olevalle 12. yleiselle kirkolliskokoukselle esityksen, että kirkolliskokous tekisi eduskunnalle ehdotuksen mainitun kirkkolain pykälän muuttamiseksi niin, että tämä epäkohta kirkkolaista poistettaisiin.

Komitea pyysi Keskusliiton johtokuntaa toimittamaan Turkuun lähetystön, joka jättäisi kirkolliskokoukselle yllämainitun muutosehdotuksen.

Hirmukallio Turkuun

Johtokunta katsoikin olevan riittäviä syitä hankkia kirkolliskokouksen asiantuntijajäseniltä selvityksen, oliko todella mainittu kirkkolain pykälä estämässä sokeiden pääsyä lukkari-urkurin vaaleihin seurakunnissa.

Keskusliiton johtokunnan valtuuttamana edustajana matkusti liiton sihteeri Leo Hirmukallio lokakuun 7 päivänä 1938 Turkuun ottamaan kirkolliskokouksen jäseniltä selkoa kyseessä olevasta asiasta. Samalla hän sai tehtäväkseen hankkia heidän keskuudestaan henkilön, joka ottaisi tehdäkseen tarvittaessa muutosehdotuksen sanottuun lain pykälään. Asian kiireellisyyden vuoksi, aikaahan oli muutosehdotuksen tekoon ainoastaan vajaa päivä, oli kirkolliskokouksen arvokkuutta uhmaten pakko häiritä niin Raamatunkäännösvaliokunnan kuin yleiskokouksenkin istuntoa ennen kuin avautui tilaisuus saada minkäänlaista selvitystä asiaan.

Sihteeri Leo Hirmukallio selosti Airut-lehdessä 11/1938 kirkkolakia, sokeiden urkureiden asemaa ja käyntiään kirkolliskokouksessa. Hän palautti mieliin edellisessä joulukuussa asetetun komitean ja sen tehtävän.

Rovasti Pakkala Helsingistä ja hänen pyytämänään eräs erikoisasiantuntija selostivat asiaa kirkolliskokouksen yhteydessä Hirmukalliolle siten, ettei kirkkolain 266 pykälä suinkaan estä sokeita pääsemästä lukkari-urkurin vaaliin ja sen kautta seurakunnan palvelukseen. Siihen oli vaikuttamassa ennen kaikkea tällä alalla vallitseva liikatuotanto, joka pakotti monen näkevänkin yrittämään pitkiä aikoja, ennen kuin pääsee vaaliin ja tulee valituksi virkaan.

Kirkkoherran puheenjohdolla toimiva kirkkoneuvosto pyrki kulloinkin valitsemaan seurakunnan palvelukseen luonnollisesti paraimmilla edellytyksillä varustetun henkilön. Varsinkin maaseurakunnissa joutui lukkari-urkuri varsinaisen toimensa ohella avustamaan pappia kinkeriluvuissa, virsien opetuksessa ja diakoonityössä. Nämä seikat vaikuttivat luonnollisesti lukkari-urkuria valittaessa.

Nyt koolla ollut kirkolliskokous oli päättänyt, että lukkari-nimitys poistetaan ja tilalle tulee kanttori-nimitys. Tässä ominaisuudessa heidän toimensa liittyi yhä kiinteämmin varsinaiseen seurakuntatyöhön. Asian tässä vaiheessa katsoi kumpikin edellä mainittu puhuja, ettei ehdotetulla kirkkolain pykälän muutoksella aikaansaataisi toivottua parannusta. Kirkkomusiikkerien luku kasvoi nopeammin kuin seurakuntien lukumäärä lisääntyi.

Sen sijaan asiantuntijat katsoivat, että esimerkiksi sanomalehtikirjoitusten kautta yleiseen mielipiteeseen vaikuttaminen olisi erittäin hyvä. Jos kirkkoneuvostot tämän kautta voitaisiin saada myötämielisemmiksi sokeita kohtaan, voisivat he mainiosti kirkkolain pykälän nykyiselläänkin ollessa valita sokean, jos hänet muuten katsotaan paikkaan sopivaksi ja täyttävän hänelle asetetut tehtävät.

Kun Hirmukallio vielä viimeksi oli vedonnut mainittuihin kirkonmiehiin sillä, että kirkon velvollisuuksiinhan kuului tehdä kaikki voitavansa kansalaisten henkisten pyrkimysten kohottamiseksi, joten tässäkin olisi koetettava mieluummin auttaa kuin estää sokeaa pääsemästä virkaan. Näin myös siksi, että sokea helpommin kuin näkevä voi sortua etsimään toimeentuloaan henkisesti vähemmän kohottavan tanssi-, ravintola- ja pihasoiton avulla.

”Saatuani vielä ennen tässä käytyä neuvottelua eräiltä maallikkoedustajilta kuulla, että asia olisi paraiten hoidettavissa jonkun kirkonmiehen kautta, en enää nähnyt muuta keinoa asian eteenpäin viemiseksi täältä käsin, joten katsoin edustustehtäväni päättyneen.”

Sokeain Keskusliiton hallintoneuvosto antaa lisäaikaa

Sokeain Keskusliiton hallintoneuvosto käsitteli kevätkokouksessaan 25. huhtikuuta 1939 sokeain muusikkojen aseman parantamista suunnitelleen komitean kirjallisen selostuksen. (SA 5/1939)

Ensin käsiteltiin kuitenkin Vaasan Sokeainyhdistyksen herättämää sokeita kerjäläisiä koskevaa kysymystä. Liiton johtokunta ehdotti, että kysymys jätettäisiin pöydälle seuraavaan kokoukseen, johon mennessä yhdistykset omilla paikkakunnillaan neuvottelisivat huolto- ja poliisiviranomaisten kanssa siitä, että ainoastaan kunnollisille sokeille annettaisiin oikeus esittää soittoa ja laulua yksinomaan pihamailla, mutta ei puistoissa, toreilla eikä yleisillä kulkukäytävillä, ja että kunnottomat, huonolla käytöksellään sokeain mainetta pahentavat henkilöt pantaisiin turvasäilöön, s.o. työlaitoksiin ja kunnalliskoteihin.

Johtokunta ilmoitti ryhtyneensä jo neuvotteluihin viranomaisten kanssa renttuilevien sokeitten kerjäläisten poistamiseksi yleisiltä paikoilta Helsingissä ja myöntävät viranomaiset tästä lähtien soittolupia sokeille ainoastaan Keskusliiton lausunnon perusteella. Sokeain pihasoiton ja laulun kokonaan kieltämiseen ei vielä voitu ryhtyä, kun heille ei ollut tarjottavissa muutakaan sopivaa ansiota. Keskustelun jälkeen hyväksyttiin johtokunnan ehdotus.

Seuraavaksi käsiteltiin muusikkojen asemaa käsitelleen komitean kirjallinen selostus, jossa ehdotettiin muun muassa kääntymistä vankilaviranomaisten puoleen vankilaurkurin tehtävien saamiseksi sokeille ja sokeiden muusikoiden esiintymisten ottamista äänilevyille, joita tarjottaisiin kaupaksi esimerkiksi sokeain yleisissä myyjäisissä sekä sokeain myymälöissä.

Paljon oli tehty, mutta paljon olisi vielä tehtävää. Komitea ehdottikin, että se saisi jatkaa työtään niin pitkälle kuin se katsoi voivansa komiteana mennä. Joka tapauksessa olisi perustettava jonkinlainen elin, joka ottaisi tämän asian huostaansa. Sokeain musiikkiolojen järjestäminen kaipasi myös täydellistä uudistamista.

Komitealle annettiin valtuus jatkaa työtään aikaisemmin tarkoitukseen myönnetyn 5000 markan määrärahan varassa. (SA 5/1939)

Kailan selostus Airut-lehdessä

Komitean jäsen Robert Kaila selosti komitean työtä Sokeain Airut –lehdessä 6 – 7/1939. Se työ, joka komitealle jätettiin tehtäväksi, ei suinkaan ollut helppo eikä kädenkäänteessä ratkaistavissa. Sen tiesivät hyvin komitean jäsenet työtä alkaessaan, sillä ura oli aivan aukaisematon ja tie raivaamaton. Muusi­kot oli jätetty oman onnensa nojaan. Komitealla ei ollut mitään muuta lähtökohtaa kuin se, että muusikkojen asema kaipaa myös yhteistä tukea ja Keskusliiton kannatusta, kuten toisetkin käsityöläiset. Tämän kaiken tiesi komitea vallan hyvin, mutta kysymys siitä, mitä voitaisiin tehdä ja mistä alkaa tämä työ, oli vaikea ratkaista.

Komitean jäsen Aatu Itkosen Airuessa ilmaistu mielipide oli, ettei komitea voi mitään tehdä tämän asian hyväksi ja ettei se edes kaipaakaan parantamista. Hänellä ei ollut aikaa eikä tilaisuutta osallistua komitean työhön.

Musiikkialalla toimivien sokeain asema oli hyvin turvaton ja yhdistysten, vieläpä yhteiskunnankin tukea vailla. Ryhdyttiin miettimään, mitä voitaisiin tehdä todettujen epäkohtien korjaamiseksi.

Komitea piti erittäin tärkeänä sitä, että jo sokeainkoulussa ryhdyttäisiin järjestämään sokeille muusikoille pätevää ammattiopetusta.

Tietoon oli myös tullut, että suunnitteilla oli sokeain ammattikoulun perustaminen. Siksi komitea toivoikin, että myös sokeain muusikkojen ehdotukset otettaisiin huomioon uuden koulun opetussuunnitelmaa järjestettäessä. Keskusliiton johtokunnalle ehdotettiin, että se ryhtyisi toimenpiteisiin, että perustettavan ammattikoulun opetussuunnitelmaan otettaisiin myös musiikinopetus, joka rinnastettaisiin muun ammattiopetuksen kanssa.

Sokeilla muusikoilla olisi useita mahdollisuuksia hankkia toimeentulonsa, jolleivät ennakkoluulot olisi pahana haittana. Niinpä esimerkiksi vankiloitten lukkari-urkureina olisi tilaisuus saada melkoiset sivutulot, mutta ennakkoluulot estivät sokeilta näiden paikkojen saamisen. Komitea ehdotti Keskusliiton johtokunnalle, että se ryhtyisi toimenpiteisiin asiantilan parantamiseksi. Keskusliitto voisi pyytää vankeinhoitohallitusta kiertokirjeellä kehoittamaan vankiloita käyttämään sokeita palveluksessaan.

Olisi tuettava sellaisia sokeita, jotka ovat päässeet niin pitkälle, että pystyvät antamaan konsertteja. Radioesitykset olisivat niin ikään hyvänä lisätulona monellekin, jotka siihen taitonsa puolesta kykenevät, samoin äänilevylle esittäminen.

Komitea oli pannut tyydytyksellä merkille, että monet sokeat, vaikka olivat yksin taistelleet sekä taloudellisen painostuksen että ennakkoluulojen alaisena, olivat saavuttaneet hyviä tuloksia ja päässeet melko pitkälle taiteen tiellä. Miten olisikaan asia, jos musiikkia harrastavat sokeat olisivat saaneet perusteellisemman opetuksen jo sokeainkoulussa ja jos heidän pyrkimyksiään olisi tuettu pontevammin yhdistysten ja valtion taholta. Musiikki oli yhtä tärkeä ammatti kuin käsityötkin, joten sille olisi annettava sama arvo kuin muidenkin ammattien opetukselle sokeainkouluissa.

Tärkeä edistysaskel tällä tiellä olisi se, että musiikinopetus vielä monipuolistutettaisiin, jolloin sokeat kykenisivät muodostamaan orkestereita koulunsa lopetettuaan. Komitean mielestä oli turha se eräillä tahoilla lausuttu ajatus, että tällä tavalla lisättäisiin katusoittajien ja kerjäläisten lukua. Pätevän ammattiopetuksen saanut sokea harvoin antautuisi katusoittajaksi.

Signe Bergmanin kommentti

Ravintola- ja tanssimuusikkona toiminut Signe Bergman osallistui myös muusikkokeskusteluun. Hänen mielestään musiikin alalla, samoin kuin muissakin ammateissa, sokeain mahdollisuudet olivat luonnollisesti hyvin rajoitetut. Musikaalisesta pätevyydestäänkään huolimatta sokea ei voi tulla koskaan valituksi ammattimusiikkerien yhtyeeseen, jossa näkevä vaikeuksitta soittaa osaansa nuoteista ikään kuin joku toinen lukee aamulehteään. Muitakin vaikeuksia on, mutta se ei kuitenkaan merkitse sitä, etteikö sokealla musiikin alalla olisi ollenkaan ansaitsemismahdollisuuksia. Bergman ei kuitenkaan halunnut puuttua sokeain edellytyksiin urkurina, koska hänellä ei ollut tämän alan kokemusta. Hän halusi puhua sokean mahdollisuuksista lähinnä ravintola- ja tanssimusiikkerina. Hänen mielestään opettajan olisi jo koulussa jaettava oppilaansa taipumusten mukaan kahteen ryhmään: Sellaisiin, jotka tavoittelevat urkurin alaa ja niihin, jotka aikovat ansaita leipänsä ajanviete- ja tanssimusiikilla.

(SA 8 – 9/1940)

Kymmenen vuotta myöhemmin

Komitean jäsen Axel Franstman palasi kymmenen vuotta myöhemmin sokeain musiikkiopintoja ja työmahdollisuuksia käsitelleen komitean työhön otsikolla ”Me kierrämme kehää”. Hän totesi, että puhe uusista työaloista sokeille oli tuolloin lentävä fraasi. ”Tämän fraasin tyhjyyden käsitti silloin, niin kuin nytkin jokainen aatteemme kokenut esitaistelija. Mutta mitä olisi tehtävä, siitä mielipiteet erosivat.

 

Franstman sanoi lähteneensä siitä, että taipumuksia omaavia sokeita olisi ohjattava muille työaloillekuin meidän tavallisiin käsityöammatteihimme. ”Lähinnä ajattelin musiikkialaa, jolla jo aikaisemminkin oli saavutettu myönteisiä tuloksia.”

Jotkut sokeat olivat kirkkolain pykälistä huolimatta toimineet vuosikymmeniä urkureina virkaan nimittämättä. Poikkeuksena oli Martti Varjonko. Hän sai aikanaan urkurin viran vaalin perusteella, mutta se tapahtui ennen kuin nuo sokeille kohtalokkaat pykälät olivat tulleet kirkkolakiin.

Toimikunta oli lähettänyt syksyllä 1938 Turkuun kokoontuneelle kirkolliskokoukselle ehdotuksen pykälien muuttamisesta sokeille edullisemmiksi. Tulos oli kielteinen. Kirkolliskokous pikemminkin kiristi pykälien sanamuotoa. ”Oli kuin kohtalon ivaa, että kirkolliskokouksen puheenjohtajana oli silloin tunnettu sokeain ystävä rovasti E. V. Pakkala.”

Komitea oli toivonut tuolloin vilkasta mielipiteen vaihtoa asiasta kiinnostuneiden kesken. Opettaja Itkonen vastasi heti torjuvasti. ”Ollen itse musiikkeri, tunsi hän hyvin ne vaikeudet, jotka ovat sokealla esteenä tällä alalla. Hänen mielipiteensä oli: Pysyköön sokea harjapöytänsä ääressä, kuten suutari lestissään.” Yleensä oltiin sitä mieltä, että vaikeuksia on, mutta että ne ovat voitettavissa suurin ponnistuksin.

Sota keskeytti työskentelyn ja käsityöammatit alkoivat kannattaa hyvin. Moni koki, että sokeain tuotteet käyvät hyvin kaupaksi ja ammatin tulevaisuus on turvattu. Musiikkiala tarjosi yhden mahdollisuuden. Siksi olisi syytä ottaa asia jälleen esille ja ryhtyä sovelluttamaan sitä sokeille. (SA 5/1949)

Franstman oikoi myös hieman Brita Bärlundin kirjoitusta koskien opiskelua näkevien kanssa.

Bärlund oli jättänyt Franstmanin mielestä mainitsematta niinkin tärkeän asian kuin musiikkiopiston, jossa vuosien mittaan oli opiskellut menestyksellisesti lähes 20 sokeaa.

Muutamat olivat käyneet sen läpi ja suorittaneet jopa diploomejakin. Kirkkomusiikkiopistossa käyneitä oli myös useita. (SA 12/1948)

Franstman seitsemän vuotta myöhemmin

Seitsemän vuotta myöhemmin, 1956 Axel Franstman palasi jälleen asiaan. Hänen mielestään musiikkiala oli kärsinyt pahoin radio- ja äänilevykehityksen seurauksena. Toimessa olevia urkureitakaan ei ollut yhtään, vaikka niitä aikaisemmin oli ollut useitakin. Ala ei hänen mielestään kuitenkaan vielä ollut menetetty, sillä urkureiksi valmistuneita sokeita oli muutamia, kunhan vain kirkonmiehet antavat heille tilaisuuden toimintaan. (SA 1/1956)

Vuotta myöhemmin Franstman jatkoi sitkeästi Airuen palstoilla aiheesta. Hän kysyi: ”Huomaammeko nyt” ja palautti mieliin mennyttä. Jo kaksi vuosikymmentä aikaisemmin oli käyty mielipiteenvaihtoa sokeiden muusikkojen työmahdollisuuksista. silloin monet ajattelivat, että sokeain tulevaisuus musiikkialoilla olisi jyrkästi kielteinen. Tätä perusteltiin sillä, että radio tarjosi ihmisille riittävästi erilaatuista musiikkia.

Urkurin paikkojen saannin esteenä olivat silloin, kuten nytkin nuo kirkkolain surkeat pykälät 266 ja 267. Kirkon palveluksessa oli silloin neljä sokeaa urkuria ja oli herätetty ajatus turvata urkurinvirkojen saannin mahdollisuus sokeille.

Kirkkolakiin tehty muutosesitys ei johtanut tulokseen. Silloin selvisi, että ehdotus ei ollut laillisessa järjestyksessä tehty, joten se yliolkaisesti katsottiin vain toivomukseksi, joka vastatoivotuksilla hyväntahtoisesti kuitattiin. Keskusliiton sihteeri Leo Hirmukallio, joka lähetettiin henkilökohtaisesti asiaa hoitamaan, oli täten ollut vain tarkkailijana kirkolliskokouksessa.

Monta vuotta myöhemmin olivat päivälehdet kertoneet, että joku oli yksityisesti kirjoittanut kirkolliskokoukselle samasta asiasta, mutta asiaa ei tällöin otettu edes esille. Henkilö luuli tehneensä lainmuutosehdotuksen. Hän ei tiennyt, että kirkkolakiin tehtävän muutosehdotuksen voi saada käsittelyyn vasta pitkien ja monimutkaisten valmistelujen jälkeen.

Yksi syy siihen, miksi kirkko ei halua virkoihin sokeita urkureita, lienee siinä, että aikaisemmin oli urkuri vain urkujen soittaja, mutta myöhemmin virkaan on liitetty monta muuta tehtävää, joissa tarvitaan näköä. Voisihan seurakunta ottaa sokean urkujen soittajan palvelukseensa, mutta silloin olisi palkattava toinen henkilö hoitamaan muita tehtäviä; ja näin suurta hyväntahtoisuutta ei helposti löydy.

Franstman totesi, että tuolloin, 1957 Suomessa ei ollut virassa ainoatakaan sokeaa urkuria. ”Ehkäpä meissä itsessämmekin on hiukan syytä, sillä kun jokin paikka, missä sokea on toiminut, on vapautunut, emme ole asiasta huolehtineet. Näin olemme menettäneet kaikki paikat. Ei ole yhtä helppoa vallata niitä takaisin.” (SA 1/1957)

Työhönsijoittaja Airut-lehdessä

Samassa Airut-lehdessä 1/1957 oli vasta valitun työhönsijoittaja Lea Kannon artikkeli, jossa hän käsitteli myös urkurikysymystä. Kanto katsoi, että ennakkoluulot ovat juuttuneet näihin kaikkein lujimmin. ”Kirkko ja kirkon papit ihmettelevät, miksi seurakuntalaiset kaikkoavat kirkosta. Olisikohan eräs syy siinä tavassa, millä kirkko suhtautuu vammaisiin lähimmäisiimme. Kirkkolaissa kun on määräys, että kirkon palvelukseen älköön otettako henkilöitä, joiden ruumiinvamma saattaa häiritä seurakunnan hartaudenharjoitusta. Tähän pykälään vetoamalla on sokeat urkurit pidetty kirkosta loitolla. Tämä jäätävän kylmä asennoituminen heijastuu takaisin ja vaikka sokeat itse eivät pidäkään ääntä tästä heitä kohdanneesta epäoikeudenmukaisuudesta, se tulee tietoon. Meillä on muutamia päteviä sokeita urkureita vailla työtä. Kuinka moni sokea ryhtyisikään musiikin opiskelijaksi ja voisi näin hyödyttää yhteiskuntaa. Ennakkoluuloja ja ”liikemiesmäistä” kylmyyttä näyttää esiintyvän niissäkin piireissä, joissa sitä vähiten odottaa.”

Lakimuutos kaikessa hiljaisuudessa

Keskustelu sokeiden pääsystä urkurin virkaan laantui 1960-luvulle tultaessa. Asenneilmapiiri muuttui sallivampaan suuntaan ja urkurikysymyksen ohella tuli ajankohtaiseksi pappisvihkimyksen salliminen sokealle henkilölle. Tilannetta kuvaa kirkkolain uudistusten myötä tapahtunut kehitys.

Vuoden 1964 kirkkolaissa 635/1964 oli pykälä 245, jossa säädettiin kanttorin viran kelpoisuusehdoista. Kirkkolain selitysosassa vuodelta 1967 mainitaan, että sokeus ei ole este kanttorin tai urkurin virkaan.

Pykälää 245 muutettiin vuonna 1973 lailla 607/1973. Silloin säädettiin, että kanttorin virkaan valittavalla pitää olla kristilliset elämäntavat jahänen tulee olla vapaa taudeista tai ruumiinviasta, joka haittaa viran toimittamista. Pykälän kakkosmomentissa säädettiin, että sokeutta älköön pidettäkö urkurin viran saamisen esteenä.

Lakia muutettiin vuonna 1981 lailla 557/1981. Tällöin muuttuivat kaikki kanttorin virkaa koskevat yli kymmenen pykälää. Pykälä 245 ja sen toinen momentti poistui kokonaan. Ilmeisesti asian korostamista ei enää pidetty tarpeellisena. Olihan kirkon palveluksessa tuolloin jo useita sokeita pappeja ja urkurikin.

Nuottiongelmia

Sokeita urkureita ja muita muusikoita koski läheisesti kysymys nuottikirjoitusjärjestelmästä. Vuonna 1923 olivat sokeat muusikot perustaneet Nürnbergissä sokeain musiikkerien maailmanliiton. Seuraavana vuonna yhdistys piti ensimmäisen istuntonsa Wienissä. Tähän kokoukseen mennessä yhdistys oli saanut pistenuottiasiasta kolme varsinaista ehdotusta, joista englantilainen ja saksalainen olivat tärkeimmät. Kokous päätti tehdä asiaa tunnetuksi kaikissa maissa, jotta asiantuntijat yhdessä voisivat luoda toivotun yhteisen nuottijärjestelmän. (SA 11/1924)

Suomessa eräs pahimmista vaikeuksista sokeille muusikoille oli oppikirjojen ja nuottien puute. Nuotteja kyllä saatiin ulkomailta, mutta ne olivat liian kalliita yksityisten sokeain hankittaviksi. Vuonna 1909 yhdistys Kirjoja Sokeille, Böcker åt de Blinda hankki saamansa 500 markan lahjoituksen turvin erän nuotteja Saksasta. Hankinta tehtiin Helsingin sokeainkoulun musiikinopettajan, urkuri V. Nordbäckin ehdotuksesta ja sisälsi 45 nuottivihkoa, joista 30 oli pianolle, 13 uruille ja 2 lauluharjoituksia. Tässä ensimmäisessä kokoelmassa oli 30 säveltäjän, etupäässä klassisen musiikin suurten nimien teoksia. (vuosikertomus 1909) Vuodesta 1912 alettiin kirjastoon jäljentää kotimaisten säveltäjien teoksia. Sokeain kirjaston hoitaja Anna-Liisa Brander auttoi 1930-luvulla aktiivisesti nuottiasiassa hankkimalla tietoja ulkomaalaisista nuottien saantimahdollisuuksista.

Koraalikirja pisteille

Vuosi 1948 oli merkittävä vuosi sokeiden urkureiden kannalta. Syksyllä valmistui koraalikirja pisteille. Axel Franstman kertoi Airuessa kirjan syntyvaiheista. Hän totesi, että sokean on vaikeata, jopa mahdotontakin suoriutua kirkkomusiikkiopistossa ilman koraalikirjaa. Puolivuosisataa vanha koraalikirja oli painettu ulkomailla, mutta se oli jo täysin mitätön sen jälkeen, kun mustavalkokoraalikirja oli uudistettu. Ei ainoastaan opistossa, vaan mahdollisen urkurin viran saatuaankin, sokea tarvitsee mainitun kirjan välttämättömästi.

Uusi koraalikirja sisälsi 665 virttä, siis kysymyksessä oli suuri työ. Pätevän työnsuorittajan

lisäksi vaati se laskelmien mukaan noin 165 tuhatta markkaa. Yksityistä tietä ryhtyivät neidit Laina Nieminen ja Annikki Mikonsaari valmistelemaan työtä. Heidän uutteran työnsä tuloksena valmistui syksyllä 1948 pisteillä yksi kappale koraalikirjaa. Työ vaati noin tuhat tuntia. Kun tämä ainoa kappale kuluisi loppuun, niin mitä sitten? Toista kertaa ei sanottua työtä hevillä tehtäisi, sillä maassamme ei aina löydy henkilöä, joka voisi sen suorittaa.

Sokeain Jatko-opintoyhdistys otti asian omakseen ryhtyen hankkimaan varoja kirjan painamista varten.

Yhdistys anoi Vihurin säätiöltä vuonna 1947 140 tuhatta markkaa, mutta tuloksetta. Anomus uusittiin seuraavana vuonna haettavan summan ollessa 165 tuhatta markkaa. Nyt säätiö myönsi tarkoitukseen satatuhatta markkaa.

Opettaja Laina Nieminen lupautui suorittamaan suurta tarkkuutta vaativan stereotypoinnin. Samalla jatkettiin varojen hankkimista tarkoitukseen. ”Kun tämä kirja on saatu pisteille ja sen jatkuvaisuus on siten taattu, niin voimme sanoa, että taas on yksi kuoppa sokeain tiellä täytetty”, päätti Axel Franstman kirjoituksensa Airuessa. (SA 12/1948)

Sokeain Jatko-opintoyhdistys juhli helmikuun 19 päivänä 1950 Helsingin sokeainkoulun juhlasalissa uuden koraalikirjan pisteille painamisen valmistumista. Työ oli ollut vireillä kaksi vuotta ja oli ensimmäinen suurempi nuottien painatus pisteille Suomessa. (SA 2 ja 3/1950)

Kaksi sidosta käsittänyttä koraalikirjaa saattoi tilata opettaja Niemiseltä hintaan 500 markkaa. Vihurin säätiöltä saatu apuraha mahdollisti kirjan edullisen hinnan. Painos loppuikin parissa viikossa. Toinen painos valmistui 1951 ja niteet päätettiin sidottaa sitä mukaa kuin tilauksia jätettiin. Tämä hengellisen musiikin merkkiteos oli nyt tilattavissa sitomiskustannushintaan eli 1700 markalla.

Uudet urut Helsingin sokeainkouluun

Syksyyn 1948 osui toinenkin merkkitapaus sokeain urkureiden koulutuksessa. Joulukuun 7 päivänä vietettiin Helsingin sokeainkoulussa juhlaa. Silloin vihittiin koulun uudet Kangasalan urkutehtaalta tilatut urut. Tilaisuudesta kertoi Airuen palstoilla Armida Nieminen. (SA 1/1949)

Koulun oman väen lisäksi paikalla oli kouluneuvos Saarialho, maisteri Taneli Kuusisto, Kangasalan urkutehtaan insinööri Tulenheimo sekä muutamia muita kutsuvieraita. Taneli Kuusisto soitti tilaisuuden aluksi pari urkukappaletta ja sen jälkeen koulun johtaja Veikko Lehvä piti puheen kiittäen kouluhallitusta sekä kaikkia niitä henkilöitä, joiden yhteisestä myötävaikutuksesta koulu sai nyt arvokkaan lahjan.

Insinööri Tulenheimo antoi mielenkiintoisen selostuksen urkujen monimutkaisesta rakenteesta. Urkuihin kuului yksitoistatuhatta osaa ja niihin tarvittavat ainesosat tulivat monista maista ja maanosista. Puuosat tulivat Längelmäveden ja Roineen rannoilla kasvaneista hongista. Nahkaa ja tinaa ja paljon muita aineita oli tuotu Tanskasta, Hollannista, Belgiasta, Intiasta, Amerikasta ja muualta eri puolilta maapalloa.

 

 

Sokeain musiikkerien maailmanliitto

 

Suomi ei ollut ainoa maa, jossa sokeiden urkureiden ja muiden muusikoiden ongelmat puhuttivat. Sokeain Airuessa 7/1924 kerrottiin, että Sokeat muusikot olivat perustaneet Nürnbergissä 1923 Sokeain musiikkerien maailmanliiton. Yhdistys piti ensimmäisen istuntonsa Wienissä elokuussa 1924neljännen kansainvälisen sokeain esperantistien kongressin yhteydessä. Yhdistyksessä oli jäseniä Meksikosta Japaniin ja Suomesta Bulgariaan. Laina Nieminen oli maailmanliiton rahastonhoitaja, mutta hän ei päässyt kyseiseen Wienin kokoukseen.

 

Kokouksessa tehtiin tärkeä ehdotus, joka koski papiston suhtautumista sokeisiin urkureihin. Esityksen tekijä, neiti Rackova totesi, että papit usein antavat urkurin toimen kykenemättömälle näkevälle syrjäyttäen sokean, joka on hyvin valmistautunut tällaiseen toimeen.

 

Epäkohdan korjaamiseksi päätettiin, että kaikkien sokeitten urkurien olisi hankittava seurakuntansa papeilta suosituksia, mielellään latinankielisiä, jos mahdollista ja lähetettävä ne ennen vuoden 1924 loppua yhdistyksen puheenjohtajalle, herra Holleylle. Näiden suositusten kautta koetettaisiin  katolisten esperantistien ja korkeitten hengellisten virkamiesten avulla vaikuttaa Rooman paaviin niin, että hän asettuisi puoltamaan tätä sokeille niin tärkeää asiaa.

 

 

Kuulumisia ulkomailta

 

Kansainvälistä näkökulmaa suomalaiseen muusikkokeskusteluun toi Laina Niemisen suomentama Esperanta Ligilon artikkeli, joka julkaistiin Airut-lehdessä 11/1938. Tarkoitus oli osoittaa, millä tavoin eräissä maissa edistetään sokeiden muusikoiden pyrkimyksiä ja sen kautta auttaa muitakin käytännöllisesti ratkaisemaan jonkun pulmallisen kysymyksen.

 

Urkurin toimi oli katolisissa maissa tärkein ala sokeille muusikoille. Niinpä esimerkiksi Ranskassa oli satoja sokeita urkureita, kuuluisissa tuomiokirkoissa ja pienissä maaseutukappeleissa, Kaikkialla näki sokeita urkureita. Tämä johtui suurimmaksi osaksi Valentin Haú'ü-nimisen yhdistyksen toiminnasta. Tämä yhdistys hankki maaseudulla toimivien jäsenyhdistystensä välityksellä hyvissä ajoin tiedon täytettävänä olevista urkurinviroista suositellakseen heti asianomaiselle kirkkoherralle sokeaa urkuria. Vakuudeksi suositellun ehdokkaan kelpoisuudesta suoritettiin koesoitto, ja tavallisesti yhdistys lähetti jonkun etevän sokean taiteilijan koesoitto-tilaisuuteen. Tällä tavoin haihtuivat epäilykset, ja silloin voi keskinkertaisen lahjakaskin saada viran. Lisäksi mainitulla yhdistyksellä oli hyvin varustettu nuottikirjasto, jotapaitsi se painatti suuria määriä pistenuotteja.

 

Toinen yhdistys, ”la Radio Aux Aveuglesles” järjesti Pariisin radiossa joka viikko konsertin, jossa sokeat taiteilijat esiintyivät esittäen tällöin myös omia ja kohtalotovereittensa sävellyksiä.

 

Saksasta artikkeli nosti esille erinomaisesti toimivan pistenuottipalvelun sekä sokeainyhdistysten ylläpitämän konserttitoimiston. Monessa muussa maassa sokeat taiteilijat olivat muodostaneet orkestereja, jotka esiintyivät julkisestikin, esittäen sekä konsertti- että tanssimusiikkia.

 

Helsingin sokeainkoulun johtaja Juho Mustakallio vieraili Ruotsissa 1931. Hän kertoi, että Ruotsissa oli tuolloin sokeita urkureita 7 – 8. Sokean oli vaikea päästä tähän toimeen, koska urkurin tehtäviin kuului siellä sellaistakin, jonka hoitaminen kävi sokealle vaikeaksi. Pianonviritys sitä vastoin oli sopiva ja tuottava ammatti siihen harjaantuneille. (SA 2/1931)

 

Esperantokongressissa Saksassa vuonna 1951 osallistujille kerrottiin, että Saksassa oli tuolloin 250 toimivaa sokeaa urkuria ja muusikkoa. Sodan jälkeen oli syntynyt harvinaislaatuinen järjestö, jonka alaisena joukko konserttimuusikkoja ansaitsi huomattavia summia konsertoimalla eri osissa maata. Tällainen toiminta oli kansallissosialismin valtakaudella kielletty, mutta sodan jälkeen elpynyt uudelleen eloon ja saanut laajat mittasuhteet. (SA 11/1951)

 

Sokeain järjestöjen pohjoismainen yhteistyökokous sai 1954 musiikkijaoston lausunnon. Jaosto oli koonnut neuvottelujen tulokset yhteistyökomitealle. Selvityksen mukaan Tanskassa oli lähes 50 sokeaa urkuria vakinaisessa virassa, Norjassa 21, Ruotsissa muutama, Suomessa ei yhtään. Pianonviritys oli ala, jollasokeilla kaikissa maissa oli toimintamahdollisuuksia. (SA 6-7/1954)

 

Unkarista Suomeen muuttanut sokea laulaja Zoltan Kiss kertoi Airuessa Unkarin sokeiden kulttuurielämästä vuonna 1959.

 

Sokeiden kanttoreiden lukumäärä oli valitettavasti vähentynyt suuresti Unkarissakin. Syynä tähän oli eräs vanha kardinaalin määräys, joka ei virallisesti hyväksy sokean tämänsuuntaista palvelutointa kirkon piirissä. Pianonvirityskin oli merkillisesti jäänyt sokeitten ammateissa viimeisille sijoille. (SA 6 – 7/1959)

 

Omalla tavallaan historiallinen tapaus sattui Norjassa 1952 järjestetyn esperantokongressin yhteydessä. Ensimmäisenä kongressipäivänä sunnuntaina järjestettiin protestanttinen jumalanpalvelus, jossa kaikki palveluksen suorittajat olivat sokeita. Norjalainen pastori Ragnvald Overvoll saarnasi, uruissa oli tunnettu norjalainen urkuri Geburg Aasland ja solistina Sirkka Lehtivaara. Erityisesti jäi tästä tilaisuudesta osallistujien mieleen urkurin erinomaisen hauskasti sommitellut alku- ja välisoitot, joissa hän oli käyttänyt teemana esperantohymniä ja muita esperantistien lauluja. (SA 10/1952)

 

 

Edistyksellinen Tanska

 

Vuonna 1929 Airut-lehdessä kerrottiin, että Tanskassa oli paljon sokeita urkureita, joukossa useita naisiakin. (SA 10/1929)

 

Kööpenhaminassa oli urkuritutkinnon suorittanut sokea soitonopettaja Carl Larsen Struerista parhailla arvolauseilla. Hän oli ensimmäinen, joka sai ”sokeain soittajain stipendirahaston” apurahan 500 kruunua, noin 5000 Suomen markkaa. (SA 3/1929)

 

Toinen uutinen Tanskasta vuodelta 1929 kertoi, että sokea urkuri, neiti Bodil Jensen oli ollut 35 vuotta Getsemanekirkon palveluksessa. Tänä aikana hän ei kertaakaan ollut toimestaan vapaana, ei sunnuntaisin eikä arkipäivienkään palveluksista. Juhlapäivänään hän sai suuria kunnianosoituksia muun muassa piispalta. (SA 10/1929)

Sodan jälkeen Airut kertoi jälleen Tanskan sokeiden urkureiden ja muiden muusikoiden koulutuksesta.

Musiikin opetusta annettiin Kööpenhaminan sokeain opistossa ja opetus oli hyvin monipuolista ja pätevää. Kautta maan olikin sokeita urkureita ja pianisteja sekä pianonvirittäjiä samoin kuin ajanvietemuusikkoja. (SA 2/1947)

Yleisen musiikkiopetuksen ohella annettiin opetusta pianonvirityksessä ja urkurin ammatissa. Viimeisten 24 vuoden aikana oli 70 sokeaa urkuria suorittanut tutkinnon. Heistä 30 oli saanut urkurin viran ja näistä 20 oli erittäin hyvää paikkaa, joista he saivat täyden toimeentulonsa. Viidessä Kööpenhaminan kirkossa oli sokea urkuri. Parilla oli paikka sairaalassa ja muutamilla hautauskappelissa. Eräässä tuomiokirkossa soitti sokea urkuri.

Sokeain musiikkiopistoon oppilaat saapuivat 15 – 16-vuotiaina ja oppiaika kesti tavallisesti 7 – 8 vuotta. Muutamat olivat käyttäneet jopa 15 vuotta koulutukseensa. Oppitunnit annettiin opistossa, jossa oli 11 tuntiopettajaa, joista monet olivat tunnettuja kykyjä. Loppututkinto suoritettiin muiden soitto-oppilaiden rinnalla konservatoriossa. Tanskassa katsottiin urkurin ammatti jo vanhoilta ajoilta tyypilliseksi sokeain ammatiksi. Kannatti uhrata aikaa ja varoja näinkin kalliiseen koulutukseen, kun oli suuria mahdollisuuksia valmistuttuaan saada paikka. (SA 3/1951)

Kööpenhaminan sokeainkoulun johtajana toiminut H.C. Seierup kertoi vuonna 1968, että hän oli saanut urkukoulutuksen, ei siksi, että olisi ollut musikaalinen lahjakkuus, vaan siksi, että nuorelle sokealle miehelle ei ollut siihen aikaan tarjolla muita aloja kuin musiikki, köydenpunonta ja korityö. (SA 5/1968)

 

 

Keitä he olivat?

Keitä sitten olivat nuo Suomessa niin harvat urkurin tointa hoitaneet?

Seuraavassa lyhyet kuvaukset heidän elämästään sellaisina kuin ne ilmenevät Sokeain Airut –lehdessä ja Varjojen Mailta/Kajastuksessa julkaistuissa kirjoituksissa.

Waldemar Nordbäck opetuksen uranuurtaja

Helsingin sokeainkoulun pianon ja urkujen soiton sekä musiikinteorian opettajana toimi lähes 20 vuoden ajan, vuoteen 1916 Waldemar Nordbäck. Hänen oppilainaan oli suuri osa tässä jutussa myöhemmin mainituista muusikoista. Nordbäck oli syntynyt 9. syyskuuta 1870 ja kuoli 6. lokakuuta 1925. Hän oli suorittanut ensin Helsingin lukkari-urkurikoulun kurssin ja täydensi senjälkeen opintojaan muun muassa Leipzigissä, Dresdenissä ja Berlinissä. Vuosina 1890 - 1895 Nordbäck oli urkurina ruotsalaisessa ev-lut. seurakunnassa Pietarissa. Sieltä hän tuli opettajaksi Helsingin lukkari-urkurikouluun vaikuttaen siellä parinkymmenen vuoden ajan. Helsingin saksalaisen seurakunnan urkurina Nordbäck toimi vuosina 1910 - 1913, kunnes viimemainittuna vuonna tuli Helsingin eteläisen ruotsinkielisen seurakunnan urkuriksi Johanneksen kirkkoon. Sokeainkoulun opetustyön hän hoiti siinä ohessa. Johtaja Kyösti Sipilä luonnehti Waldemar Nordbäckiä hienotunteiseksi, aina yhtä tyyneksi ja kärsivälliseksi opettajaksi. (SA 8/1925)

Bertha Abrahamsson

Tiettävästi ensimmäinen sokea henkilö kirkon urkurina Suomessa oli Bertha Abrahamsson, o. s. Berggren, joka toimi pitkään Huopalahden seurakunnan urkurina. Hän syntyi nahkurin tyttärenä Keuruulla 3. joulukuuta 1882 ja kuoli Helsingissä 12. huhtikuuta 1954. Bertha tuli oppilaaksi Helsingin sokeainkouluun 1890. Hän oli hyvin lahjakas ja musikaalinen. Jo koulussa ollessaan hän ennätti musiikin opiskelussaan kiitettäviin saavutuksiin. Kouluajan päätyttyä hän jatkoi opintojaan ja valmistui urkuriksi. Kun pääsymahdollisuudet tälle alalle näyttivät toivottomilta, suoritti Berta hieromakurssin tohtori Hällbergin hieromaopistossa. Hierojan työ osoittautui kuitenkin liian raskaaksi hänelle.

Vuonna 1903 hän pääsi haluamalleen alalle saadessaan urkurin toimen Helsingin Diakonissalaitoksen kirkossa. Huopalahden kirkon urkurin toimeen hän siirtyi vuonna 1920.

Hänen velvollisuuksiinsa kuului veisaten johtaa virrenlaulua jumalanpalveluksissa, harjoittaa kuoroa ja elvyttää laulun harrastusta lasten ja nuorten keskuudessa.

Berta Abrahamsson oli luonteeltaan velvollisuudentuntoinen, tarkka ja huolellinen. Hyvän muistinsa avulla hän suoriutui tehtävistään kaiken tunnustuksen ansaitsevalla tavalla. Silloin ei vielä ollut painettuna pistekirjoituksella suomalaista yhtä vähän kuin ruotsalaistakaan virsikirjaa kokonaisuudessaan, joten kulloinkin tarvittavat virret oli itse kirjoitettava voidakseen opetella ne ulkoa.

 

Vuonna 1926 Berta Berggren solmi avioliiton sokean Karl Abrahamssonin kanssa.Avioliitto kesti 14 vuotta päättyen miehen kuolemaan.

 

Jo lapsuudessaan oli Berta loukkaantunut niin pahoin, että sai pysyvän selkävamman. Se haittasi urkurin työtä. Huopalahden kirkossa oli käytettävänä vain suurikokoinen harmooni, johon ilman polkeminen oli raskasta. Joskus suurina juhlapyhinä saattoi olla neljäkin jumalanpalvelusta, kaksi molemmilla kotimaisilla kielillä. Kun laulun ja soiton lisäksi tarvittiin ruumiillista ponnistelua, niin ei ihme, jos hän sellaisen työn suoritettuaan oli todella kuin loppuun ajettu.

 

Huopalahden tultua itsenäiseksi seurakunnaksi ja virat järjestetyiksi jäi Berta Abrahamsson edelleen hoitamaan urkurin virkaa, johon hänen nyt muodollisuuksia noudattaen oli suoritettava vaadittu pätevyystutkinto.

 

Bertha Abrahamsson oli innolla mukana Suomen Sokeainliiton perustamistyössä. Elämänsä loppuvuodet hän vietti Kivelän sairaalassa Helsingissä. (SA 12/1952)

Martti Varjonko

Ainoa vaalin kautta urkurin virkaan valittu sokea oli Martti Varjonko, aikaisemmin Martin Österman. Hän syntyi Helsingissä marraskuun 10. päivänä 1887 ja kuoli Lahdessa 1. päivänä helmikuuta 1960.

Neljän vuoden ikäisenä hänet otettiin Helsingin sokeainkouluun eräänlaiseksi leikkioppilaaksi, mutta vasta 7-vuotiaana hän aloitti todellisen koulun käynnin.

Jo varhain huomattiin Martissa musikaalisia taipumuksia, ja musiikista tulikin hänen tärkein oppiaineensa ja myöhemmin elämäntyönsä ja toimeentulon lähteensä. Myös luokka-aineissa hän oli lahjakas ja harrasti maailmantapahtumien yleistä seuraamista. Lopetettuaan koulunkäyntinsä vuonna 1905 Varjonko jatkoi musiikkiopintojaan säveltäjä Oskari Merikannon johdolla lukkari- ja urkurikoulussa Helsingissä ja myöhemmin vielä musiikkiopistossa. Näihin aikoihin hän muutti nimensä Varjongoksi.

Vaikeudet opinnoissa olivat suuret. Nuottien saanti pisteille oli työn takana, ja ainainen rahan puute oli huolena. Mutta lahjakkuuden ja tarmon avulla opinnot kuitenkin edistyivät. Niiden päätyttyä nousi eteen kysymys työn saannista. Muutamat vuodet kuluivat tilapäisten työpaikkojen varassa. Milloin hän oli elokuvasoittajana, milloin iltamien ohjelma- ja tanssisoittajana ja milloin taas soitti rukoushuoneissa.

Varjonko pyrki hankkimaan itselleen vakinaisen urkurin paikan, joka siihen aikaan, kuten vielä myöhemminkin oli sokealle miltei mahdotonta saada. Vuonna 1910 hän onnistui kuitenkin pääsemään urkuriksi Viipurin maaseurakuntaan. Tässä toimessa hän oli 30 vuotta. Talvisota katkaisi hänen uransa ja teki hänestä siirtolaisen. Sen jälkeen hän asui eri lepokodeissa. Viimeiset vuotensa Varjonko vietti Johanna-kodissa Lahdessa.

 

Paitsi taiteilijana oli Varjonko muutenkin tunnettu sokeain keskuudessa. Hän osallistui usein Suomen Sokeain Liiton vuosikokouksiin ja oli aikoinaan mukana perustamassa Viipurin sokeainyhdistystä, jonka puheenjohtajanakin hän jonkin aikaa toimi. Iloluontoisena oli Varjonko tovereitten keskuudessa hyvin pidetty. (SA 3/1960)

Lilli Boström

Vähemmän tunnettu on muusikkko ja urkuri Emilia Sofia Boström, paremmin tunnettu nimellä Lilli.

Hän syntyi Pietarissa heinäkuun 8 päivänä 1872 ja kuoli Porvoossa 15. toukokuuta 1939.

Lilli menetti näkönsä lähes kokonaan 6-vuotiaana isorokon seurauksena. Aluksi hän sai opetusta sikäläisessä keisarillisessa sokeainkoulussa. Pikku Lillillä oli voimakas, sointuva lauluääni. Niinpä hän sai kerran kunnian laulaa pienen laulun hänen keisarilliselle korkeudelleen Aleksanteri 2:lle, joka sen johdosta ystävällisesti silitti hänen hiuksiaan.

8-vuotiaana Lilli siirtyi Suomeen ja kenraali Schultzin ja hänen tyttärensä rouva Walleniuksen myötävaikutuksella hänet merkittiin Helsingin sokeainkoulun oppilasluetteloon. Pienikasvuisuutensa vuoksi häntä nimitettiin Lilliksi, mutta henkisesti hän oli erittäin lahjakas, varsinkin musikaalisesti.

Hänellä ei kuitenkaan ollut voimia musiikkiopintojensa jatkamiseen, vaikka herrasväki Wallenius tarjoutuikin suorittamaan kustannukset.

Koulunsa päätettyään tuli Lilli Boström asukkaaksi sokeain työkotiin, jonka Sokeain Ystävät yhdistys oli perustanut Helsingin sokeainkoulun käyneitä turvattomia naisia varten. Kun koti sittemmin muodostettiin naisten työkouluksi, toimi Lilli siellä laulunopettajana. Joskus hän opetti viransijaisena myös Helsingin sokeainkoulussa muitakin aineita. Hän toimi myös sokeainkodin urkurina.

Hieman näkevänä hän oli suureksi avuksi umpisokeille tovereilleen toimitellen heidän asioitaan. Usein kaupungilla liikkuessaan hänellä oli sokea toveri kummassakin käsipuolessa. Lilli ja Bertha Berggren, myöhemmin Abrahamsson olivat hyviä ystäviä. Kesän 1898 Lilli vietti Berthan kotona Keuruulla.

Vuodesta 1896 Lilli Boström kuului Helsingin metodistiseurakuntaan ja toimi useampana kesänä virkaa tekevänä urkurina sen jumalanpalveluksissa. (SA 10/1939).

Tamperelaiset Anton Mustonen ja Johan Saukkoluoma

Toukokuun 1 päivänä 1941 kuoli Helsingissä Tampereen sokeain yhdistyksen entinen puheenjohtaja, baptistiseurakunnan saarnaaja Anton Mustonen 66 vuoden ikäisenä. Hän oli syntynyt Nurmeksessa 1875. Käytyään Kuopion sokeainkoulun hän työskenteli korityöntekijänä Tampereella. Vähän myöhemmin hän sai mainitun seurakunnan urkurin- ja saarnaajan toimen, jota tehtävää hoiti kuolemaansa asti. Tampereen yhdistyksen puheenjohtajana Mustonen toimi vuosina 1918 – 1923, muuttaen viimeksi mainittuna vuonna Helsinkiin. (SA 11/1941)

Musiikin parissa toimi myös tamperelaistunut Johan Saukkoluoma. Vuonna 1906 hän tuli Helsinkiin, jossa sai yksityisopetusta laulussa ja soitossa sikäläisessä lukkarin urkukoulussa. 1914 Saukkoluoma muutti Tampereelle ja toimi siellä vuosina 1915 – 1936 säestäjänä ja esilaulajana työväenopistossa. (SA 1/1941)

Mikko Pietarinen

Mikko Pietarinen syntyi Kuusjärvellä helmikuun 3 päivänä 1897 ja kuoli 29. lokakuuta 1952. Hän oli syntymäsokea ja tuli 8-vuotiaana oppilaaksi Kuopion Sokeainkouluun. Oppiaineista musiikki oli hänelle rakkain. Koulutoverit muistelivat, että vapaa-aikoina Mikkoa oli vaikea löytää muualta kuin pianon tai urkujen äärestä. Musiikki oli se ala, joka parhaiten soveltui hänen tulevaksi työkseen.

Mikko päätti koulun 1915 ja aloitti syksyllä opiskelun Helsingin Musiikkiopistossa. Varojen puute vaikeutti muuten niin hyvin sujuvia opintoja. Erään kerran, kun tilanne näytti aivan toivottomalta, kehotti hänen opettajansa professori Oskari Merikanto häntä käymään ovelta ovelle pyytämässä apua. Se oli Mikosta kovin vastenmielistä, mutta toisena vaihtoehtona oli opiskelun lopettaminen. Se olisi katkaissut hänen suunnittelemansa elämän uran, ja mihin sen jälkeen olisi osannut ryhtyä. Mikko rohkaisi mielensä ja kun professori Merikanto antoi hänelle vielä omakätisesti allekirjoittamansa suosituskirjelmän ihmisille näytettäväksi, oli tällainenkin keino opiskelun jatkamiseksi ”mukiin menevä”.

 

Vuodet kuluivat ja Mikko Pietarinen valmistui urkuriksi ja pianistiksi. Vähitellen hän sai tehtäviä. Hän sai kaupunginlähetyksen urkurin viran diakonissalaitoksessa Helsingissä. Tätä virkaa hän hoiti kuolemaansa asti. Pietarinen soitti urkuja varmuudella ja hänen voimakas matala lauluäänensä oli tuttu monille helsinkiläisille. Sivutoimenaan hän viritti tuhansia pianoja niiden 35 vuoden aikana, jotka hän ehti itsenäisesti työskennellä. (SA 12/1952)

Anna Kaila

Uranuurtajien joukkoon musiikin alalla kuuluu myös Anna Kaila, o.s. Andersson. Musiikki oli hänelle tärkeä työ ja harrastus. Anna Kaila syntyi 1888 ja kuoli kotonaan Vaasassa elokuun 7 päivänä 1942.

Hän kävi Helsingin sokeainkoulun vuosina 1898 - 1908. Saatuaan sokeainkoulussa alkuopetuksen pianon ja urkujen soitossa hän kouluajan päätyttyä jatkoi musiikkiopintojaan kotikaupungissaan Vaasassa. Hän edistyi hyvin, jota osoittaa, että hän osallistui aina rinnan näkevien tovereittensa kanssa vaateliaan opettajansa järjestämiin oppilasnäytteisiin.

Anna Kaila halusi määrätietoisempaan ja laajempaan musiikin opiskeluun sekä suurempaan voimain mittelyyn. Niinpä hän syksyllä 1912 aloitti opiskelunsa Helsingin musiikkiopistossa. Pianonsoitto oli hänen pääaineenaan, mutta hän soitti myös urkuja, jopa niin hyvällä menestyksellä, että heti ensivuotenaan sai esiintyä opiston kirkkonäytteissä. Pianonsoittoa hän esitti useaan kertaan julkisissa oppilasnäytteissä voittaen ihailua musikaalisella ja tempperamenttisella esiintymistavallaan.

 

Päätettyään nelivuotiskurssin opistossa 1916 Anna Kaila siirtyi jälleen Vaasaan. Nyt alkoi hänen varsinainen Työskentelynsä musiikin alalla. Musiikista tuli hänelle elinkeino sen useammassa muodossa. Vuodesta 1920 Kaila toimi Vaasan ruotsalaisen evankelisluterilaisen rukoushuoneen urkurina aina kuolemaansa saakka. Johtipa hän pientä kuoroakin samassa paikassa. Soittotuntien antaminen ja nuottien kopioiminen olivat kuitenkin se työkenttä, missä hän työskenteli. Hänet nähtiin soittamassa milloin elokuvissa ja tanssiaisissa, milloin esittämässä korkeampaa taidemusiikkia. Säestäminen oli hänen mieluisimpia tehtäviään.

 

Anna Kaila oli hyvin musikaalinen. Hän omasi varsin pitkälle kehittyneen tekniikan ja kultivoidun musiikkikäsittelyn, jotka antoivat hänen musiikilleen vaikuttavan ilmaisun ja jättivät kuulijoihin unohtumattoman vaikutuksen. Hänellä oli erikoiskyky oppia musiikkikappaleita ulkoa, mikä suuresti helpotti hänen työskentelyään erilaisissa musiikkitehtävissä.

 

Anna toimi miehensä, Robert Kailan lauluoppilaiden säestäjänä. Innolla ja antaumuksella hän työskenteli alallaan. Hän osoitti, mihin sokeakin pystyy, kun vain on mahdollisuuksia lahjojansa kehittää.

 

Anna Kailan aika ja voimat riittivät vielä muuhunkin. Hän kirjoitti tavattoman määrän sävellyksiä pisteille sekä itselleen että miehelleen, mutta myös kautta maan oleville sokeille hän kirjoitti heidän pyytämiään nuotteja. Jo musiikkiopistoaikanaan hän kirjoitti siellä käytettävät oppikirjat pistekirjoitukselle, joten niillä sokeilla, jotka hänen jälkeensä tulivat opistoon, oli paljon helpompi opiskella. (SA 8-9/1942)

Olavi Aleksander Palovaara

Eräs Helsingin lukkari- ja urkurikoulussa opiskelleista sokeista oli pianonvirittäjä Olavi Aleksander Palovaara. Hän syntyi Pudasjärvellä 2. marraskuuta 1882 ja kuoli Tampereella 9. lokakuuta 1948. Palovaara menetti näkönsä kolmivuotiaana. Käytyään Kuopion sokeainkoulun vuosina 1896 - 1906 ja myöhemmin Helsingin lukkari- ja urkurikoulun hän toimi urkurina useissa seurakunnissa.

Palovaara pääsi viritysoppiin musiikkiliikkeen harjoittaja E. Shalinille ja pianonvirityksestä tulikin hänelle varsinainen ammatti.

Aikoinaan Olli Palovaara kuului Tampereen tuomiokirkonkuoroon. Johtipa hän itsekin jonkin aikaa erästä sekakuoroa, johon kuului muutamia muitakin sokeita laulajia. (SA 11/1948)

Laina Nieminen

Yksi tunnetuinpia sokeita musiikin ammattilaisia oli Laina Nieminen. Hänen vaikutuksensa sokeiden musiikin harrastukseen on ollut hyvin suuri. Toimihan hän Helsingin sokeainkoulun musiikinopettajana neljä vuosikymmentä.

 

Laina nieminen syntyi kauppiaan tyttärenä Hollolassa helmikuun 12 päivänä 1890 ja Kuoli Lahdessa 5 tammikuuta 1975. Hän menetti näkönsä 5-vuotiaana tulirokon seurauksena. Laina Nieminen kävi Helsingin sokeainkoulun vuosina 1903 – 1912. Sen jälkeen hän jatkoi opintojaan Helsingin musiikkiopistossa, jonka nelivuotisen kurssin sekä urkuritutkinnon hän läpäisi erinomaisilla arvosanoilla.

 

Elettiin maailmansodan aikaa, jolloin pistekirjoituksella painettuja nuotteja ei voinut tilata Saksasta. Tarvittava nuottimäärä oli siten itse kirjoitettava sanelun mukaan. Siitä huolimatta opinnot edistyivät hyvin. Se näkyi myös lausunnosta, minkä professori Oskari Merikanto oppilaastaan antoi. Merikannon toivomus oli, että neiti Nieminen päästötodistuksen saatuaan suorittaisi vielä diplomitutkinnon, minkä vain harvat etevimmät urkurit suorittivat. Sotavuosien vaikeudet ja professori Merikannon sairastuminen ja kuolema tulivat kuitenkin esteeksi. Näin Laina Niemisen täytyi luopua aikeestaan. Jalkavamma vaikeutti myöhemmin urkujen soittoa.

 

Sokeainkoulun musiikinopettajaksi Laina Nieminen tuli 1919. Monet ovat ne oppilaat, jotka hänen johdollaan ovat tutustuneet musiikin maailmaan. Useat heistä ovat päässeet huomattaviin tuloksiin tällä vaikealla alalla.

 

Työnsä ohella Laina Nieminen osallistui monien sokeainyhdistysten toimintaan. Hän kuului Sokeain Jatko-opintoyhdistyksen johtokuntaan sekä esperantoyhdistys Steleton johtokuntaan hoitaen monet vuodet yhdistyksen rahastonhoitajan tehtäviä. Hän painoi 1920-luvulla kymmenen vuoden ajan Sokeain Airut –lehteä.

 

Kuten edellä on kerrottu, Laina Nieminen suoritti suurta tarkkuutta vaatineen urakan jäljentämällä työnsä ohella uuden koraalikirjan pisteille. Hän suoritti myös kirjan stereotypoinnin. Tämän lisäksi hän jäljensi pisteille suuren määrän nuotteja koulun tarvetta varten.

 

Laina Nieminen vietti eläkepäivänsä Johanna-kodissa Lahdessa. Muistokirjoituksessa häntä luonnehdittiin hiljaiseksi. Hänellä oli hyvä muisti, joten hän oli oppinut suuren määrän pianokappaleita, lauluja ja viulusäestyksiä. (SA 7/1975)

Aatu Itkonen

Kuopion sokeainkoulun pitkäaikainen musiikin opettaja Adam eli Aatu Vilhelm Itkonen syntyi Karstulassa 10. toukokuuta 1885 ja kuoli Kuopiossa marraskuun 9. päivänä 1945. Hän tuli Kuopion sokeainkoulun oppilaaksi 1897. Koulussa hän oli aina luokkansa paras oppilas. Alusta lähtien hän osoitti aivan erikoista taipumusta musiikkiin. Siitä tulikin hänelle koko elämänsä ajaksi suuren ilon ja onnen ehtymätön lähde.

 

Päästötodistuksen Itkonen sai 1903 ja jatkoi musiikkiopintojaan professori Oskari Merikannon yksityisoppilaana. Hän suoritti tutkinnon musiikissa 1906 saavuttaen samalla pätevyyden urkurinvirkoihin.

 

Vuosina 1907 – 1918 Itkonen toimi Kuopion yli-ikäisten sokeain työkoulun laulun opettajana. Tämän jälkeen hänet määrättiin hoitamaan Kuopion sokeainkoulun laulun ja soiton opettajan tointa 1917. Suomen Kansanomaisen hieromaopiston kurssin Itkonen suoritti 1912.

 

Varsinaisen virkansa ohessa Itkonen toimi nelisenkymmentä vuotta Kuopion lääninvankilan ja Niuanniemen sairaalan kanttori-urkurina.

 

Kuopion sokeainkoulun laulun ja soiton opettajana hän teki vuosikymmenet ansiokasta työtä musiikinopetuksen hyväksi saaden oppilaiden laulun ja soiton harrastuksen sekä laulu- että soittotaidon kohoamaan kiitettävälle tasolle.

 

Opettaja Itkonen oli tunnettu musikaalisuudestaan. Hän oli ollut useiden tunnettujen laulajien säestäjänä ja antanut myös omia konsertteja.

 

Koulutyön ulkopuolella Itkonen toimi myös sokeain hyväksi muun muassa Sokeain Ystävät yhdistyksen Kuopion osaston johtokunnan varapuheenjohtajana ja Sokeain hoitokotiyhdistyksen puheenjohtajana. Taitavana hierojana hänellä oli kotikaupungissaan laaja ja kiitollinen asiakaspiiri.

 

Luonteeltaan opettaja Itkonen oli vaatimaton ja ystävällinen. Elämää ja sen ilmiöitä hän mielellään tarkasteli humoristin myötätuntoisesta ja ymmärtävästä näkökulmasta. Kaikkien näiden ominaisuuksiensa vuoksi hän saavutti työtoveriensa, tuttaviensa ja oppilaittensa jakamattoman suosion. (SA 7 – 8 ja 12/1945)

Toivo Sojakka

Sokeain Airut –lehdessä 1/1953 kerrottiin, että joulukuun 11 päivänä 1952 suoritti urkuri Toivo Sojakka Sibelius-Akatemian korkeimman urkuritutkinnon eli ison diplomin. Suorituksestaan hän sai erittäin hyvät arvosanat. Sojakka oli ensimmäinen sokea oppilas, joka oli suorittanut tämän opinnäytteen.

 

Toivo Sojakka syntyi Raudussa 1917 ja kuoli Espoossa 19. heinäkuuta 1989. Hän sokeutui tapaturmaisesti 7-vuotiaana ja kävi Helsingin sokeainkoulun ja aloitti jo siellä opiskelunsa urkujen soitossa opettaja Laina Niemisen johdolla.

 

Heti koulun jälkeen Sojakka aloitti vuonna 1935 opintonsa Helsingin kirkkomusiikkiopistossa. Sieltä hän sai päästötodistuksen 1938 valmistuen kanttori-urkuriksi.

 

Sodan aikana Sojakan perhe oli siirtolaisena Rantasalmella. Siellä seurakunnan kanttori joutui lähtemään rintamalle ja Toivo Sojakka nimitettiin viransijaiseksi. Hän toimi tässä Rantasalmen seurakunnan kanttori-urkurin virassa vuoden ajan. Sojakka piti työstään ja tuli siinä hyvin toimeen. Seurakuntalaiset suhtautuivat häneen täysin ennakkoluulottomasti.

 

Sodan jälkeen Sojakka jatkoi opintojaan Sibelius-Akatemiassa opettajanaan professori Elis Mårtenson.

Airuen haastattelussa Sojakka kertoi antavansa lähiaikoina konsertin Helsingissä. Sen jälkeen oli tarkoitus hakea urkurin virkaa.

 

Helmikuun 19 päivänä 1953 Toivo Sojakka sitten antoi ensikonserttinsa konservatorion salissa Helsingissä. Hän sai hyvät arvostelut kaikissa Helsingin lehdissä. Kuulijakuntaan tehosi ennen kaikkea Sojakan soitto ilman nuotteja. Hän soitti ulkomuistista mm. puolisen tuntia kestävän Lisztin koraalifantasian ja fuugan. Konsertti kesti lähes kaksi tuntia ja se sujui luotettavasti ja varmoin ottein. Sormio- ja jalkiotekniikka toimivat. Rekisterin hoitamisessa avusti urkuria hänen opettajansa professori Elis Mårtensson. (VM 3/1953)

  

Professori Mårtenson antoi Varjojen Mailta –lehdelle haastattelun Sojakan diplomin suorituksen jälkeen. Mårtenson kertoi, että hänellä oli ollut sokeita urkurioppilaita aikaisemminkin, mutta heistä ei kukaan ollut päässyt näin pitkälle. Sokeille oli luonnollisesti paljon vaikeampaa opettaa kuin näkevälle. Opettajalle oli monesti tullut eteen aivan kuin seinä, mitenkähän tässä tapauksessa tehtäisiin, jotta asia tulisi oppilaalle mahdollisimman hyvin ymmärretyksi. ”Onneksi oppilaani oli hyvin kärsivällinen.”

 

Professorin mukaan näkevät oppilaat olivat olleet hyvin avuliaita, rehtejä tovereita. Oppimäärään sisältyi soiton lisäksi musiikinteoria, estetiikka, musiikinhistoria ja paljon muuta. Teoriaopinnoissa toverit auttoivat Sojakkaa paljon. ”Kun vertaa hänen työmääräänsä näkevien työmäärään, on se niin valtava, että sitä on näin jälkeenpäin melkein mahdotonta uskoa todeksi. Hän soittaa puolitoista tuntia yhteen menoon ja muistista. Itse hän oli valmistanut nuottinsa sitä varten. Se olisi näkevillekin ollut hirmuinen urakka.”

 

Toimittajan kysymykseen, onko sokeilla urkureilla mahdollisuus saada paikkoja niin kuin näkevilläkin, vastasi Mårtensson: ”Pitäisi olla taitonsa mukaan, mutta meillähän on esimerkiksi valmistunut hyviä naisurkureitakin ja heille on ollut hyvin vaikea saada toimipaikkaa. Vissit ennakkoluulot vaikeuttavat. Ulkomailla on monia huomattavia sokeita urkureita ja musiikkimiehiä.” Lopuksi Mårtensson mainitsi, että hänen opiskelutovereinaan oli ollut aikanaan kirkkomusiikkiopistossa kaksi sokeaa, toinen nimeltään Palovaara ja toinen Varjonko. (VM 1/1953)

 

Sojakka haki kuuttatoista urkurin paikkaa, mutta ei saanut. ”Papit eivät halua sokeaa urkuria. He pelkäävät, että joutuvat joskus häntä ohjaamaan paikkoihin, joihin hän ei osaisi.” 

 

Sojakalla oli vuoteen 1959 mennessä 63 kokoillan konserttia. Lisäksi hän avusti useissa konserteissa.

 

Syksyllä 1959 Toivo Sojakka sai Helsingin sokeainkoulun musiikinopettajan viran Laina Niemisen jäätyä eläkkeelle. Pari vuotta aikaisemmin hän oli jo saanut laulunopettajan paikan sokeain ammattikoulussa. Viikkotunteja siellä oli vain 3, joten hän pystyi hoitamaan molemmat tehtävät.

 

Syksyllä 1961 Sojakka siirtyi Kuopion sokeainkoulun musiikinopettajaksi ja jatkoi opetustyötään vielä pari vuotta koulujen yhdistymisen jälkeen Jyväskylässä.

Työnsä ohella Sojakka hoiti maanviljelystilaa Mäntsälässä. Hänen harrastuksenaan oli myös puutöiden teko.

Inga Berglund

Toinen sokea diplomiurkuri oli Inga Magdalena Berglund. Hän suoritti diplomin maaliskuussa 1967. Inga syntyi 14. syyskuuta 1941 ja kuoli 6. maaliskuuta 2002. Inga kävi ruotsinkielisen sokeainkoulun, josta pääsi 1959. Hän aloitti urkuopinnot Sibelius-Akatemiassa opettajanaan lehtori Janne Raitio ja pianonsoiton opettajana oli Rolf Bergroth. Yhteistyö heidän kanssaan sujui hyvin ja kitkattomasti.

 

Diplomitutkinto sisälsi 11 kappaletta ja kesti kaksi tuntia. Inga käytti harjoittelemiseen päivittäin kahdeksan tuntia. Nuotteja oli usein tilattava Saksasta tai Ranskasta. Hän suunnitteli myös pianonsoiton diplomin suorittamista.

 

Urkudiplomin jälkeen suunnitelmissa oli urkukonsertti Helsingin saksalaisessa kirkossa syyskuussa 1967.

Ingan suunnitelmiin kuului opiskelu Pariisissa sokeain musiikkikorkeakoulussa sokean professorin johdolla.

 

Sokeitten musiikinopiskelijoiden menestyksen ehdottomana edellytyksenä Inga Berglund piti hellittämätöntä työtä ja itseluottamusta. ”On rohkeasti käytävä tehtävään, vaikka se saattaisikin tuntua ylivoimaiselta. On luotettava siihen, että tehtävästään selviää ahkeruudella ja työllä.” (Kajastus 2/1967)

Ahkeruudella ja työllä Inga työuransa sitten hoitikin. Hän toimi useita vuosikymmeniä Länsi-Uudella maalla soittaen eri seurakunnissa ja kirkoissa. Viran hän sai1994 Snappertunan seurakunnassa.

 

Kirkkoherra Pentti Raunio muistelee Ingaa lämmöllä. ”Hän oli hyvin suosittu keikkakanttori. Inga oli erittäin lahjakas. Kerrasta kuulemalla hän soitti samantien. Kerran eräs vihkipari toivoi soitettavan Titanikin tunnussävelmän vihkiäisissään. Soitin mankalta sävelmän Snappertunan kirkossa, joka on vuodelta 1688. Urut ovat peräisin Eestistä. Meidän kummankin mielestä sävelmä oli sopiva tilaisuuteen. Kertakuulemalla Inga teki siitä puolessa tunnissa urkusovituksen. Vihkipari oli todella tyytyväinen.”

 

Pentti Raunio ja Inga Berglund olivat työpari pitkän aikaa. ”Minä kuskasin Ingaa aika monta vuotta, hain kotoa keikoille. Inga on lämpimässä muistossa. Hän oli niin valtavan lahjakas. Hän hyödynsi lahjakkuutensa. Hän osasi suhtautua omaan tilanteeseensa valtavan hyvin. Siitä ei tullut kenellekään siinä ympäristössä ongelmaa.”

 

Raunio muistaa, miten Inga koitti välillä lukea myös pistekirjoitusta niin, että hän soitti vain bassopuolelta ja lauloi, ”mutta totesimme yhdessä, että se ei oikein toimi. Se menee hieman vaikeaksi.” Virsikirjaa ja tekstejä muokattiin ja se aiheutti hieman ongelmaa. ”Se oli haasteellista, mutta kyllä hän senkin hyvin selvitti. Hän vaan pänttäs. Valtavan hyvä muisti.”

Tor Hanner

Viimeisimpiä sokeita urkureita on Tor Hanner. Hän on syntynyt 1940. Tor tunnetaan paremmin harmonikkataiteilijana. Hän kävi Svenska Blindskolanin, josta pääsi 1958. Tor opiskeli harmonikan soittoa muun muassa Veikko Huuskosen johdolla. Syksyllä 1961 Tor Hanner osallistui harmonikan soiton Suomen mestaruuskilpailuihin tullen neljänneksi. Voiton vei Kalevi Nyqvist. Osallistujia oli yhteensä 11.

 (SA 1/1962)

 

Sibelius-Akatemiassa ei vielä 1960-luvulla voinut opiskella harmonikan soittoa. Se tuli mahdolliseksi vasta 1975. Niinpä Tor opiskeli vuodesta 1962 alkaen Sibelius-Akatemiassa konservatorio-osastolla eli nykyisellä solistiosastolla neljä vuotta urkujen soittoa. Opettajana oli ensin Ensio Forsblom ja sitten Folke Forsman.

 

Tor muutti vaimonsa kera Helsingistä Hiittisiin 1996. Vaimo sai siellä papin viran ja seurakunnassa todettiin, että Tor voisi toimia kanttori-urkurina, vaikka häneltä puuttuivatkin kanttoriopinnot. Niinpä hän toimi yhdeksän vuoden ajan Hiittisten seurakunnan osa-aikaisena kanttori-urkurina.

 

Tor hallitsi pistenuotit ja käytössä oli koralikirja. Hän ei ollut soittanut urkuja lähes kolmeenkymmeneen vuoteen, mutta ongelmia ei ollut. Seurakunta oli pieni ja kanttori-urkurin tehtäviä oli hoidettava joka sunnuntai ja tietysti myös arkipäivinä eri tilaisuuksissa. Aluksi työ oli hieman sitovaa varsinkin kun Helsingissä oli tottunut sunnuntaisin rennompaan elämään. Tor soitti Hiittisissä myös tansseja. Se ei häirinnyt seurakuntalaisia.

 

Seurakuntalaiset suhtautuivat sokeaan kanttori-urkuriin yllättävän luontevasti. ”Ajattelin etukäteen, että miten tämä mahtaa onnistua, mutta oikein hyvin meni.”

Raimo Tanskanen

Myös Raimo Tanskanen hoiti kanttori-urkurin tehtäviä. Hän syntyi Polvijärvellä 1937 ja kuoli Pomarkussa 29. marraskuuta 2017. Hän sokeutui räjähdysonnettomuudessa 8-vuotiaana ja kävi Kuopion sokeainkoulua kahdeksan vuotta. Raimo kirjoitti ylioppilaaksi 1962, suoritti musiikinopettajan tutkinnon Sibelius-Akatemiassa 1966, humanististen tieteiden kandidaatin tutkinnon 1967 ja sokeainopettajan tutkinnon 1978.

 

Tanskanen työskenteli 18 vuotta musiikinopettajana näkövammaisten ammattikoulussa ja 22 vuotta Pomarkun lukiossa. Hän esiintyi myös solistina ja työskenteli 18 vuotta kanttori-urkurina Pomarkun seurakunnassa. Hän johti 15 vuoden ajan seurakunnan kirkkokuoroa sekä 12 vuotta Pomarkun mieskuoroa.

 

Hän johti kymmenkunta vuotta Kaje-kvartettia, joka konsertoi kirkossa pari kertaa esittäen muun muassa Raimon säveltämät kuusi joululaulua ja toisessa konsertissa Saksalaisen messun.

 

Tanskanen sävelsi lähes 70 kuorolaulua erilaisille kokoonpanoille ja solisteille, kymmenen sävellystä pianolle ja kaksi puhaltimille. Monia niistä on julkaistu myös nuottivihkoina. Hänen sävellyksiään on ilmestynyt myös eri orkestereiden, kuorojen ja solistien tulkintoina. Yleisradio on äänittänyt, lähettänyt ja arkistoinut Tanskasen sävellyksiä.

 

Raimo oli innokas esperantisti ja käänsi lauluja esperantoksi. Laulut levytettiin.

 

Tasavallan presidentti myönsi Tanskaselle 1990 arvonimen director musices hänen mittavasta sävellys- ja musiikkityöstään.

 

Raimo luonnehti työtään seuraavasti: ”Olen saanut hoitaa Pomarkun seurakunnan kanttorin sijaisuutta noin 18 vuoden ajan. Tehtäviin ovat kuuluneet myös kirkkokuoron johtaminen ja toimiminen eri eläkeläisryhmien tilaisuuksissa johtaen muun muassa eläkeläisten lauluryhmää noin kymmenen vuotta.

 

Jumalanpalveluksissa ja hautajaisissa tukenani on ollut vapaaehtoinen avustaja. Voin sanoa, että työ on ollut haastavaa, mutta samalla mielenkiintoista. On saanut käyttää kaikkia musiikillisia taitojaan ja olla yhteistyössä hyvin monien erilaisten ihmisten kanssa.”

 

 

Natalie Örnkvist

 

Tiettävästi ainoa tällä hetkellä virassa oleva näkövammainen kanttori-urkuri on Natalie Örnkvist. Hän on Saltvikin seurakunnan palveluksessa Ahvenanmaalla. Natalie on syntynyt Englannissa. Hän kävi peruskoulua Englannissa ja Saksassa sekä toisen asteen koulutuksen Pietarsaaressa. Hän opiskeli kolme vuotta Lahdessa ammattikorkeakoulussa pääaineenaan laulu. Sen jälkeen hän haki Sibelius-Akatemiaan, josta valmistui kirkkomusiikkiosastolta vuonna 2017.

 

Natalie haki ja sai Saltvikin seurakunnan kanttori-urkurin viran normaalin hakumenettelyn kautta. ”Tämä on C-kanttorin virka ja olen pätevä A-kanttori. En kuitenkaan halunnut ainakaan aluksi olla suuressa seurakunnassa. Saltvikissa on noin 1500 seurakuntalaista. Hoidan kaikki tehtävät. Työviikko on aika täysi. Toimitusten määrä vaihtelee. Mukana ovat sunnuntaimessujen lisäksi muskariryhmä, lapsikuoro, kirkkokuoro, nokkahuiluryhmä ja rippikouluryhmä.”

 

”Ajattelin enimmäkseen laulajan uraa, mutta törmäsin aika usein käsitykseen, että emme uskalla ottaa näkövammaista esiintyjää lavalle.

 

En anna helposti periksi. Olin soittanut urkuja jo koulussa yläasteella ja lukiossa. Olin tietoinen siitä, että jos haluan olla kanttori, niin on paljon asioita, mitkä ovat minulle vaikeampia kuin muille. Ajattelin, että kanttori-urkurin työ voisi olla ihan kiva, koska siinä on paljon luovuutta. Pystyn kuitenkin toimimaan muusikkona ja katsotaan sitten, miten kuoron johtaminen käy.”

 

Natalie suoritti A-tutkinnon eli entisen diplomin laulusta ja sitten pedagogiset opinnot. ”Sain maisteripaperit ja kaikenlaisia lisäpätevyyksiä.”

 

Sibelius-Akatemiassa hänen opettajanaan oli uruissa Susanne Kujala ja improvisaatiossa ja liturgisessa soitossa Markus Malmgren.

 

Natalie näkee valon ja hieman varjoja. Hän käyttää pistenuotteja. Ne hän oppi ala-asteella Englannissa. Nuottien opiskelu jatkui yläasteella ja Lahdessa. Hänellä on käytössään tietokoneohjelma ja avustaja.

Ohjelmiston avulla voi nuotit muokata pistenuoteiksi. ”Käytän sitä myös, jos teen itse kuoronuotteja.”

 

Kesällä ennen Sibelius-Akatemiaan menoa Nataliella oli avustaja, joka oli pianisti. Hän istui pianon ääressä ja soitti virret ja Natalie kirjoitti ne nuoteiksi. ”soinnutan kappaleet itse.”

 

Seurakuntalaiset ovat suhtautuneet näkövammaiseen kanttori-urkuriin hyvin. Ei ole ollut ongelmia. ”Korkeintaan käy niin, että jos on muistotilaisuus ja siinä on kirkkoherra ja minä, niin ne kysyvät kirkkoherralta, että osaanko ruotsia. Minä vastaan, että kyllä hän osaa. Tätä ei tapahdu enää usein.

 

Kirkkoherramme on hyvin sosiaalinen ja puhelias. ”Ryhmässä olen vähän hiljainen. Totta kai ihmiset kysyvät välillä minusta, mutta ei kauhean useasti. Kirkkoherra ei hyväksy sitä eikä vastaa minun puolestani.”

 

Välillä Natalie joutuu soittamaan lapsen vanhemmille ja kysymään, mitä he haluavat kastetilaisuudessa laulettavan. Vanhemmat sanovat, että eivätkö he voi antaa nuotit tilaisuuden alussa. ”No ei todellakaan. Onneksi en ole joutunut tilanteeseen, että joku on tullut samana päivänä nuottien kanssa ja pyytänyt soittamaan kappaleen.”

 

”Näkötilanteeni on sellainen, että siitä ei ole juurikaan apua vieraassa ympäristössä. Onneksi minulla on hyvä orientoitumiskyky. Kun olen kerran ollut jossain paikassa, niin löydän helposti uudestaan.”

 

Nataliella on opaskoira. Se ei aiheuta hämminkiä. Kerran kävi niin, että oli ehtoollinen. Natalie oli improvisoimassa uruilla ja kuuli, että koira lähti alas eikä hän voinut tehdä mitään sen estämiseksi. Koira oli mennyt erään tutun seurakuntalaisen viereen. Koira oli ollut joskus tämän henkilön kanssa lenkillä. Koira oli istuutunut siihen viereen. Pappi sanoi sen jälkeen, että se oli ihan kauheaa, kun tajus vasta, että piti siunata sitä. Kaikki nauroivat ja se oli tosi hauskaa, kukaan ei kokenut sitä pahana.

 

Kun Natalie muutti Ahvenanmaalle, hän ajatteli hakea Maarianhaminaan, jossa oli A-kanttorin virka. ”En ole varma, haenko sitä virkaa. Olen rakentanut täällä aika paljon ryhmiä ja muuta toimintaa. Miksi jättää työ kesken. Ehkä jossain vaiheessa saan myös kolleegani ymmärtämään, että laittavat ovet kiinni ja niin edelleen. Viidessä vuodessa se ei ole vielä onnistunut. Tarvitaan ehkä vielä viisi vuotta. Jos vaihdan paikkaa, saan tehdä samat jutut uudestaan.”

 

Natalien mielestä nykytilanne toimii hyvin. ”Jos en voi tehdä niin kuin toiset, silloin teen omalla tavallani. Esimerkkinä kuoron johtaminen. Käsillä johtaminen  on varmaan minun huonoin asiani. Mutta jos pystyy opettamaan ne stemmat ja harjoittamaan paljon äänen käyttöä, asiat sujuvat. On löydettävä oma tapa tehdä työt. On tärkeää, että ei jää siihen. Sävellän tosi paljon. Mulla on paljon omia juttuja. Silloin, kun aloitin opiskelun, mietin, miten ihmeessä selviän, kun piti laulaa samalla kun soittaa. Enhän voi opetella kaikkia tekstejä ulkoa. Sitten keksin, että saan tilanteen hoidettua

siten, että soitan jaloilla ja yhdellä kädellä ja luen toisella kädellä.

Se on riittävän nopeaa ja toimii tosi hyvin.”

Lopuksi Natalie painottaa, että hän haluaa laulaa. Laulu oli pääasia opiskellessa.

Hän ei tiennyt oikeastaan, että on olemassa sokeita ja heikkonäköisiä urkureita – Mitä nyt joku ranskalainen. ”Olen sellainen, että jos päätän, että teen jotain, niin teen sen. Olen raivannut tieni itse.”   

Ne tärkeät apurit

Urkureista puhuttaessa ei pidä unohtaa heitä, jotka aikanaan ennen urkujen sähköistystä huolehtivat ilman pumppaamisesta urkuihin. Yksi näistä henkilöistä oli huhtikuussa 1955 Helsingissä kuollut Herman Pelkonen. Hän oli syntynyt Leppävirralla toukokuussa 1873. Herman menetti näkönsä jo lapsena ja tuli oppilaaksi Kuopion sokeainkouluun. Hän oli ahkera oppilas sekä tietopuolisissa oppiaineissa että käsitöissä. Kouluajan jälkeen odotti häntä sokean tavallinen osa, ankara ponnistelu ja kamppailu leivästä epätasaisessa kilpailussa. Herman jäi asumaan kotipitäjäänsä, jossa sai pian vakinaisen toimenkin kirkonkellojen soittajana ja urkujen polkijana. Siinä tehtävässä hän toimi vuosikymmeniä tehden myös jonkin verran harjatöitä. (SA 5/1955)

Myös Martti Varjonko muisteli vuonna 1951 kuollutta koulutoveriaan, Tampereen sokeainyhdistyksen aktiivia, Oskari Virtasta. ”Koulutehtävänsä Oskari suoritti velvollisuudentuntoisella tarkkuudella ja ihmeesti hänelle jäi aikaa opastaa ja auttaa tovereitaan monin tavoin. Niinpä hän suostui siihen kuivan ikävään tehtävään, antaa ilmaa urkuihin allekirjoittaneen harjoitellessa läksyjään. Tässä tapauksessa oli onneksi, että hän ei ollut musikaalinen. Sillä nämä kovin ikävältä kuulostaneet harjoitukset eivät sentään liene estäneet häntä vaipumasta omaan sisäisesti rikkaaseen ajatusmaailmaansa. Oskari oli huumorintajuinen ja joskus hän virkisti minua epämusikaalisella laulullaan joka oli kuin venytettyä puhetta.” (SA 8-9/1951)

Yhteenveto

Musiikin opetuksella oli vahva asema sokeainkoulujen opetussuunnitelmassa ja tämä oli omiaan vahvistamaan käsitystä musikaalisista sokeista. Sokeainkouluihin hankittiin jo varhaisessa vaiheessa urut ja opetus käynnistyi. Muutamat sokeat jatkoivat koulun jälkeen urkuriopintojaan tunnettujen opettajien ohjauksessa Helsingin lukkari-urkurikoulussa ja kirkkomusiikkiopistossa sekä Sibelius-Akatemiassa.

Koulutuksen myötä tuli ajankohtaiseksi myös työllistyminen. Sokeain järjestötoiminnan alkuvuosista alkaen keskustelu urkurin virasta käynnistyi ja jatkui vilkkaana aina 1950-luvulle asti. Ongelmia ja esteitä aiheutti asenneilmapiiri, jonka ilmentymänä olikirkkolain pykälä, jota tulkittiin niin, että se esti sokeaa pääsemästä lukkari-urkurin virkaan.

Sokeain Keskusliitto yritti saada lakimuutosta aikaan 1930-luvun lopulla, mutta tuloksetta. Asenneilmapiirin muutos 1960-luvulla johti kirkkolain muutokseen ja joustavaan tulkintaan.

Kuluneiden runsaan sadan vuoden aikana on puolentoistakymmentä sokeaa hoitanut urkurin virkaa ja saanut siitä toimeentulonsa. Tällä hetkellä kuitenkin vain yksi sokea henkilö hoitaa kanttori-urkurin virkaa. Toivottavasti ala houkuttelee uusia yrittäjiä. Laki tai sen tulkinta ei ole enää esteenä.

Lähteet

Sokeainlehdet

Sokeain airut 8 – 9/1913

Sokeain airut 7/1924

Sokeain airut 8/1925

Sokeain airut 6/1929

Sokeain airut 9/1930

Sokeain airut 2/1931

Sokeain airut 8 – 9/1932

Sokeain airut 1/1938

Sokeain airut 4/1938

Sokeain airut 5/1938

Sokeain airut 6 – 7/1938

Sokeain airut 11/1938

Sokeain airut 5/1939

Sokeain airut 6 – 7/1939

Sokeain airut 10/1939

Sokeain airut 8 – 9/1940

Sokeain airut 1/1941

Sokeain airut 11/1941

Sokeain airut 8 – 9/1942

Sokeain airut 7 – 8 ja 12/1945

Sokeain airut 11/1948

Sokeain airut 12/1948

Sokeain airut 5/1949

Sokeain airut 2/1950

Sokeain airut 3/1950

Sokeain airut 8 - 9/1951

Sokeain airut 11/1951

Sokeain airut 10/1952

Sokeain airut 12/1952

Sokeain airut 1/1953

Sokeain airut 5/1954

Sokeain airut 6 – 7/1954

Sokeain airut 5/1955

Sokeain airut 1/1956

Sokeain airut 1/1957

Sokeain airut 6 – 7/1959

Sokeain airut 3/1960

Sokeain airut 7/1975

 

Varjojen mailta 1/1953

Varjojen mailta 3/1953

Kajastus 2/1967

 

Vuosikertomukset

Helsingin sokeainkoulun vuosikertomus 1909

 

Kirjallisuus

Kuotola, Urpo 1988 (toim.). Suomen näkövammaisten ja näkövammaistyön historia. Helsinki. Näkövammaisten keskusliitto ry.

Tsokkinen, Anja 1984. Sokeainkoulujen opettajat ja oppilaat vuosina 1865 – 1917. Jyväskylä. Jyväskylän yliopisto.