Sokea mies -kes­kus­te­lu­ti­lai­suus Sokeiden viikolla 2021

Markku Möttönen: Tervetuloa tähän Sokea mies ei halunnut nähdä Titanicia -elokuvan tekijöitä tapaamaan tänne Näkövammaisten liiton Iiris-keskukseen Braille-saliin Helsingin Itäkeskukseen. Tervetuloa tänne salissa mukana olevat, ja sitten kaikki, jotka kuuntelevat lähetystä nettiradion välityksellä. Minä olen Markku Möttönen, ja toimin tämän tilaisuuden juontajana, ja keskustelun johdattelijana. Tällä viikolla 7.–14. marraskuutta vietetään Sokeiden viikkoa. Se on sellainen näkövammaisyhteisön perinteinen teemaviikko, tossa aluksi puhuimmekin sen historiasta. Se on lähtenyt, tai sitä on vietetty jo 1920-luvulta lähtien, perinteikäs tapahtuma. Näkövammaisyhteisön teema tänä vuonna ja ensi vuonna on: Sano se sanoin. Me haluamme sillä muistuttaa sanoittamisen ja kuvailun tärkeyttä näkövammaisille. Ja tämä tilaisuus, missä kohtaamme elokuvan tekijöitä, tämä liittyy tämän Sokeiden viikon päätapahtumaan ympäri Suomea.  Meidän yhteistyökumppanin Specsaversin tuella järjestetään elokuvanäytöksiä, jossa näkövammaiset pääsevät katsomaan tätä Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia -elokuvaa aina Helsingistä Rovaniemelle saakka. Ja tietojen mukaan liput ovat menneet hyvin paikaksi, ja toivottavasti saamme niistä myös sitten uusia näkövammaisia elokuvan ystäviä. Tällä toiminnalla me halutaan myös muistuttaa siitä, että elokuva kuuluu kaikille, elokuvan on oltava saavutettava, ja erityisesti me puhumme kuvailutulkkauksen puolesta, se onkin viime vuosina harpannut aimoaskelia eteenpäin. Ja varsin hyvin kotimaisissa elokuvissa kuvailutulkkaus on toteutettu, niin kuin nyt tässä tänäänkin puheena olevassa elokuvassa. Voi elokuvateatterissa käyttää MovieReading-sovellusta kuvailutulkkauksen kuuntelemiseksi elokuvan aikana. Tässä kohtaa on kohtuullista esitellä täällä tilaisuudessa mukana ovat elokuvan tekijät. Ja itseoikeutetusti mä ajattelin aloittaa esittelykierroksen, tai itse asiassa saat Petri itse esitellä itsesi sieltä, sinä et ole tänään täällä Braillessa paikalla, olet täällä kyllä käynyt. Olet siellä Pirkanmaalla Nokialla, se on muuten hieno paikka, mä olin viikonloppuna naapurikunnassa Pirkkalassa. Hyvä Nokia! Joten tervetuloa Petri tilaisuuteen. Ja kerro hieman vähän itsestäsi, ja mitä kuuluu?

Petri Poikolainen: Eli, mä olen nimeltäni siis Petri Poikolainen ja tota tällä hetkellä olen sokea, vaikeavammainen pyörätuolimies, ja MS-tauti on tässä niin kun taustalla. Ja tota näyttelen pääosaa tässä elokuvassa, mikä oli unelmien täyttymys.

Möttönen: Hienoa. Mitenkäs tämä päivä on sujunut tähän asti?

Poikolainen: No, kaheltatoista, vähän sen jälkeen tulin fysioterapiasta, että tässä on huhkittu jo tänään niin kun alkuun, semmonen alkulämpö otettu niin sanotusti. 

Möttönen: No niin, sitä ei tiedä, miten nää täällä olevat, ja muut kysyjät laittavat sinut sitten vielä koville tässä, että odota vaan.

Poikolainen: Mua pelottaa jo nyt, mua pelottaa jo nyt. Katotaan. 

Möttönen: Sitten meillä on täällä elokuvan ohjaaja, ja käsikirjoittaja Teemu Nikki, tervetuloa Teemu. Kerropa sinäkin lyhyesti vähän itsestäsi?

Teemu Nikki: Kiitoksia. Hauska olla täällä, ja tota mitäs minä. Minä olen 47-vuotias mies Sysmästä, ja tota Petrin kanssa reserviupseerikoulun käynyt, elikkä vänrikki. Ja päivä on lähtenyt tänään oikein mukavasti liikenteeseen, että ei kai tässä sen kummempaa.

Möttönen: Tässä on ihan mahdotonta, kun mä taas oman näkövamman vuoksi, niin mä olen vapautettu kaikesta palveluksesta, mutta onneksi meillä on täällä sotilaita mukana. Tuota sitten on elokuvan tuottaja Jani Pösö It’s Alive Films Oy:stä, tervehdys Jani.

Jani Pösö: Kiitoksia, Minä olen 51-vuotias mies Helsingistä, En ole käynyt Teemun kanssa RUK:ta, vaan olen SUTO-upseeri laivastosta, että voitte olla huoletta. Siis tota me Teemun kanssa omistetaan siis tää putiikki kaksistaan 50/50, ja olemme tehneet aika monta elokuvaa yhdessä, että tää on niin kun viides leffa, mikä me on nyt saatu aikaiseksi. Ja nyt täytyy heti tähän alkuun sanoa, että niin kun tämä yhteistyö liiton kanssa, henkilökohtaisesti mä olen sitä mieltä, että se on niin kun parhaanlaista yhteistyötä, mitä elokuvayhtiön tai leffojen osalta pystyy tekemään, koska toi saavutettavuus on, ainakin näin tuottajan näkökulmasta, niin se juttu, mitä pitäskin edistää tällä hetkellä. 

Möttönen: Hyvä näin. Mennään sitten ihan itse tähän elokuvaan, jota tänään käsitellään: Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia. Mun täytyy itse tunnustaa sen verran, että mä en oo mikään kovin suuri elokuvan kuluttaja, jonkun verran katsonut elokuvia. Tämä nimikin hämmensi, kun en ensin tiennyt, mitähän tässä nyt tarkoitetaan. Ehkä se tän tilaisuuden edetessä selviää, ja selvisi se minullekin, kun minä näin tämän elokuvan. Ja täytyy sanoa myös niin, että täällä varmaan salissa ja ehkä kuuntelijoissakin on ihmisiä, jotka eivät ole vielä tätä elokuvaa nähneet. Me yritämme nyt, tai tekijät ovat luvanneet, etteivät aivan kaikkea paljasta, mutta välttämättä ihan täydellisyyteen ei tietenkään pystytä. Mutta mistä idea tehdä tämä elokuva, ja milloin se syntyi se idea? Onko se Teemu?

Nikki: Joo, mä voin. Täähän tapahtu siis 2019ko se oli? Ennen koronaa sain terveisiä Petriltä. Ja tota hän oli tullut Facebook-kaveriksi siskoni kanssa, ja Petri lähetti terveisiä, että on seurannut uraani, että muistatko vielä minut armeijasta.

Poikolainen: Hullu suomalainen, jonka siilo on hajonnut. Mä aattelin, että jos sä sen muistat, niin kyllä sä mut muistat. 

Nikki: Joo, mä muistin, Me Petrin kanssa reserviupseerikoulun kurssijuhlassa näyteltiin molemmat. Ja Petri oli siinä nuorena miehen alkuna jo hyvinkin itsevarma ja kokenut näyttelijä, ja minä esitin puuta tai pensasta tai jotain muuta vastaavaa. Ja tota, ja sitten siinä samalla Petri kertoi, että hän oli päässyt teatterikorkeakouluun ja valmistunut näyttelijäksi, mutta sitten oli tullut MS, ja hän oli joutunut pyörätuoliin ja sokeutunut. Ja tota aika nopeesti mua rupes kiinnostamaan tavallaan se, että kun meillä elokuvat alkaa yleensä jostain ideasta, tai joku alkaa kiinnostamaan, tai häiritsemään, niin ajattelin sitä, että täähän oiskin ihan kiinnostavaa työskennellä Petrin kanssa, jo koulutetun näyttelijän kanssa, jolla sitten on jonkun verran ominaisuuksia, jotka saattaa tehdä siitä työskentelystä vähän haastavampaa. Mutta itse koin sitten vaan, että vois olla kauheen kiinnostavaa myöskin lähteä Petrin kanssa tekemään jotain. Ja sitten kysyin Petriltä, että kiinnostaakos sinua vielä näytellä.

Poikolainen: Kyllä, saman vastasin, koska kiinnostaa ihan sikana. En tienny, miten se tapahtuu, mutta kyllä haluan, kiinnostaa, kyllä.

Nikki: Ja sitten siinä lupasin sitten, että no tehdään joku lyhytelokuva, että kirjoitan sulle sitten pääroolin siihen. Ja sit samaan aikaan meillä oli alkamassa seuraavan leffan kuvaukset, ja sit oli TV-sarja tulossa loppuvuodesta, että meillä oli vähän niin kun kiirus sen kanssa, niin sitten kysyin myös Petriltä, että minkälainen ennuste on MS-taudin kanssa, että pitääkös meidän kiirehtiä tämän produktion kanssa.

Poikolainen: Ja tässä tapauksessa piti, koska ittellä tää ei ole aaltoileva, vaan aggressiivisesti etenevä MS-tauti, niin sanoin Teemulle, että jokainen vuosi on edellistä huonompi. Niin siinä vaiheessa tuli varmaan Teemullekin se, että sitten hän kirjoittaa heinäkuussa lomalla, ja sit elokuussa kuvataan, niin se oli aika nopee. Loppujen lopuks helmikuussa eka yhteydenotto meille, ja siten elokuussa kuvattiin.

Nikki: Joo. Ja se meni vielä siis niin, että sitten kun mä mietin sitä lyhytelokuva, että kun mä tiesin, että meillä on kiire, ja me ei välttämättä saada rahoitusta kasaan siinä ajassa. Ja sitten kun mä tiesin, että me ei voida, että se elokuva pitää muutenkin kuvata aika nopeesti, aika lyhyissä kuvauspäivissä, niin mä pähkäilin, että miten me pystytään se oikeesti tekemään. Ja siinä yhtäkkiä tuli se ajatus, että mä rupesin miettimään, että mitä, jos se elokuva kuvattaisiinkin päähenkilön elikkä Jaakon näkökulmasta. Ja kun päähenkilö on elokuvassa sokea, niin miten ne kuvattais sitä maailmaa hänen näkökulmastaan. Ja siitä tuli se ajatus, että koko elokuva kuvataan niin, että muita näyttelijöitä ei näy missään vaiheessa, vaan että käytännössä kuvataan koko ajan Petrin esittämää Jaakkoa, ja kaikkea, mihin hän koskee käsillään. Ja siitä tuli se ajatus, että tällä tavoin me voitas viedä näkevä katsoja sitten sokean maailmaan. Elikkä näkevä joutuu siihen tilanteeseen, missä muista ihmisistä ensimmäiseks kuuluu ääni, ja sitten jossain vaiheessa, jos sitä toista ihmistä koskettaa, niin saa jonkinlaista käsitystä, että minkä näköinen hän olisi. Ja kun sain tämän idean, niin sitten mä tajusin, että nythän tämä on pitkän elokuvan arvoinen idea. Elikkä nyt meidän pitääkin kuvata pitkä elokuva siinä samassa ajassa, kun piti se lyhytelokuva tehdä. Ja kerroin Janille tästä, että tehäänkös tämmönen tähän, ja Jani totesi, että tehään. Ja sit mulla oli kesäloma aikaa kirjottaa se käsikirjoitus. Ja käytännössä meni sitten. Tai itse asiassa, onhan tässä vielä semmonen, että sitten kun piti miettiä, että mistä se tarina kertoo, niin Petri kertoi siihen semmoisen asian, että hän matkustaa yksin Nokialta, minnekäs sä nyt menitkään? Pieksämäelle. Ja mä olin jotenkin sitten todella ihmeissäni siitä niin kun näkevänä ihmisenä, että miten se oikein niin kun onnistuu. Ja Petri sanoi vaan sitten, että sinun pitää luottaa viiteen tuntemattomaan ihmiseen sillä matkalla. Ja se oli mun mielestä jotenkin tosi, koska itselläni on vaikea luottaa kehenkään ihmiseen, niin se mun mielestä tosi rohkealta kuulosti, ja siitä lähti se idea siihen käsikirjoitukseen. Ja haluaako Petri sanoa jotain tähän liittyen?

Poikolainen: Siihen oli vaan se, että matkustus tapahtui junalla. Mä en tiijä tuliko sitä mainittua.

Nikki: Empä itse asiassa tainnu mainita, joo.

Möttönen: Otetaas Jani tähän mukaan sillä tavalla, että niin kun sanoit Teemu, että sä menit esittelemään tätä ideaa Janille.

Pösö: Ei sitä nyt esittelyks voi kutsua.

Möttönen: Niin, tai ehkä pakotit, että tämä tehdään nyt tämä elokuva. Mutta nyt Janilta niin ensin voisin kysyä sitä, että kaikille välttämättä, me kaikki tiedetään, että elokuvilla on tuottajia. Mitä se tuottaja tekee?

Pösö: No, riippuu varmaan aika paljon tuottajasta, että meidän tapauksessa, me ollaan oltu tämmönen outo elokuvantekijäduo aika monta vuotta. Jossain vaiheessahan me kutsuttiin, että ei meillä ketään tuottajaa oo töissä, mutta tosiasiassa me ollaan kaikki, me ollaan molemmat siis meidän jokaisen elokuvan vastaavia tuottajia. Nyt mä en muista, eiks me olla tässä molemmat tuottajia? Joo, siis tyyliin tää kertoo aika paljon aiheesta. Tavallaan, että meillä on sellanen omanlainen tapa ikään kuin tehdä elokuvia. Ja sit siihen on liittyny siis sellanen, meillä on siis ihan normaalejakin projekteja. Mutta siihen on liittyny siis semmonen, että yritetään ottaa pois esteitä sen edeltä, että sais tehtyä maailman parhaan elokuvan. Ja tässä tapauksissa yksi niistä esteistä oli rahoitus. Me ei oltu siitä kauheen kiinnostuneita, meillä ei ollu niin kun aikaa hakea rahaa. Tää, mitä Teemu sano tuosta lyhyt elokuva versus pitkä elokuva, niin se on itse asiassa sinänsä aika selkeä. Lyhyt ja pitkä, että jos lyhytelokuvan pystyy tekemään yhdessä kuvauspäivässä, sehän käytännöllisesti katsoen tarkottaa sitä, että kun meillä on vaikka oma kalusto, niin käytännöllisesti katsoen me soitetaan muutamalle tutulle, ja lähetään kuvaamaan se. Ja sitten taas pitkään elokuvaan menee kauan aikaa, ne ihmiset, jotka siellä on töissä, niillä on perheitä, ja lapset tarvii puuroa jne. Eli tavallaan se muuttuu heti se peli semmosesta vähän niin kun puhtaasta taiteesta enemmän oikeaksi työpaikaksi tyyppisesti. Ja sitten keskimääräinen tämmönen eurooppalainen pitkän elokuvan rahoitusprosessi, niin taitaa olla 3,4–4 vuotta. Ja meillä siis ideasta siihen, että se oli kuvattu, niin kesti kaks kuukautta, että se kertoo tavallaan sen periaatteessa sen, mikä myös siinä tekemisessä joku vois kokea, että se on vaikea. Mutta me nyt ollaan kyllä rehellisesti sanottuna, voin puhua molempien suulla, että silloin tällöin se, että ei ole budjettia, on itse asiassa hyvin vapauttava.

Möttönen: Teitähän vois vähän niin kun verrata tähän Arto Paasilinnan Onnelliseen mieheen, että hänhän rakennutti rautatietä, meni esittelemään sen rautatien rakennuksen, ja rata, joku Valtion rautatiet kertoi, otetaan se kolmevuotissuunnitelmiin, ei kun minä tarvitsen sen radan heti. Eli tekin niin kun lähditte näin. Mutta toinen kysymys Jani, miten pääsittekö heti Teemun kanssa yhteisymmärrykseen, kun hän sulle tän idean esitti?

Pösö: Joo, joskus 2001 taidettiin päästä yhteisymmärrykseen. Meillä on siis semmonen tapa, että me keskustellaan tosi paljon toimistolla. Tää oli nyt viides pitkä elokuva, että sen lisäks me ollaan tehty kolme TV-sarjaa, ja nyt on itse asiassa tuolla jälkituotannossa niin onko 18. lyhytelokuva. Ja meillä on tosi usein tapana, Teemu siihen viittaskin, niin tehdä, me puhutaan aika paljon toimistolla. Ja sitten aika usein noi asiat, mistä me sitten tehdään juttuja, niin on jotain semmosia, jotka on häirinny kauan aikaa, ja sitten niistä on keskusteltu. Siinä mielessä niin me aika herkästi loppupeleissä, se, että mitä me ruvetaan seuraavaks tekemään, niin me koko ajan käydään sitä keskustelua. Ei sitä oikein voi sanoa, että koska ne päätökset syntyy, että niitä on aina monta projektia yhtä aikaa meneillään, ja sitten niistä joku yhtäkkiä lähtee vetään eteenpäin. Mutta tässä tapauksessa se päätöksen tekeminen oli siis ihan hirvittävän helppoa, että lähetään tekeen, et meillä ei ollu aikaa, eikä meillä ollu rahaakaan, mutta täähän olis ollu ihan älytöntä, jos me ei oltais lähdetty tekemään. Se tuntu siltä, että jos me ei nyt tätä saman tien tehdä, niin me tullaan siis katumaan sitä loppuikämme. Ja sanotaanko, että nyt se on ainakin todistettu, että näin olis ollu.

Möttönen: Hienoa, että lähditte tekemään. Ja me voidaan vähän mennä siihen elokuvaan sitten sisälle. Eli kysyisinkin, että, tai tiedän, että elokuva on ehkä jännitys- ja rakkauselokuva, molempia minun mielestäni. Mutta noin lyhyesti, mistä elokuva kertoo? Paljastamatta ihan kaikkea. Teemu ja Petri. 

Nikki: Mä voin alottaa. Elokuva kertoo Jaakosta, joka sairastaa MS-tautia, ja viettää aikansa kotona, enimmäkseen yksin. Ja hän on tavannut naisen, Sirpan, jota hän ei ole koskaan fyysisesti tavannut, eli he puhuvat puhelimessa päivittäin koko ajan, ja ovat tavallaan niin kun, no, he ovat nuoripari, jolla on ne ekat treffit vielä käymättä. Ja sitten Jaakko saa kuulla, että Sirpalla on taas, sillä on tommonen vaskuliittisairaus, ja hänkin on kotinsa vanki. Ja kun Jaakko kuulee ikäviä uutisia Sirpalta, niin hän päättää lähteä piristämään Sirpaa, ja lähtee matkalle yksiin, koska hänen toi...

Poikolainen: Avustaja. 

Nikki: Avustaja, kyllä, kiitos Petri.  

Möttönen: Tulee termit oikein. 

Nikki: Niin. Avustaja ei pääse heti häntä viemään, koska Jaakko on myös hyvin itsepäinen mies, joka haluaa pärjätä yksin, niin hän päättää lähteä yksin. Petri voi lisätä asioita, jos siltä tuntuu. 

Möttönen: Ole hyvä, Petri.

Poikolainen: Mikä olikaan kysymys, mä jäin nyt niin kuunteleen Teemua. 

Möttönen: Kysymys oli lyhyesti, että mistä elokuva kertoo. Teemu vähän aloitti. 

Poikolainen: No, kyllä Teemu aina hyvin ton alusti kaiken. Mutta kyllä se ittelle se kertoo nimenomaan rakkaudesta ja selviytymisestä. Ja kyllä se opettaa aika paljon mm. ittellä toisin kun Jaakolla, niin hälytysranneke on koko ajan ranteessa, kun on kotona esimerkiksi. Mutta kyllä siis, no, rakkaus on se pääteema, koska sen takia Jaakko lähtee reissuunkin tapaamaan Sirpaa, että mulle se on se isoin teema.

Pösö: Petri sanoi tuolla Venetsian elokuvafestivaalien Q&A:ssa, kun kysyttiin, mä nimittäin oon käyttänyt tätä tän jälkeen, että mistä tää kertoo, niin se sano, että kertoo siitä, että jokainen tarvitsee rakkautta.  

Poikolainen: Kyllä.  

Nikki: Oota, mä jatkan vielä sen verran siitä. Mutta koska kyseessä on meidän tekemä elokuva, niin se on myöskin äärettömän jännittävä, ja myöskin pelottava. Ja tunteiden vuoristorata.  

Möttönen: Voin vakuuttaa, että se oli sitä kyllä, kun näin sen elokuvan. Petri, millaista oli näytellä sokeaa miestä? 

Poikolainen: No, ensinnäkin täytyy sanoa, että ihan mieletöntä. Koska oli aina haaveillu elokuvan teosta, eikä varsinkaan pääroolista uskaltanut koskaan edes haaveilla. Mutta täytyy sanoa, että tietyllä tavalla sokeus jopa helpotti. Koska siinä kamera ja mikki oli tosi lähellä mua, niin ne ei häirinny mua lainkaan, vaan mä esim. kävin ihmisten kanssa dialogia, ja keskustelua, mutta mä tiesin, että pelkästään mua kuvataan, mutta jotenkin itse kuvitteli, että siinä on se kohtaus, mitä, että sitä lähti näyttelemään ihan normaalisti. Ei sitä aatellu muuta. Vaikka on 2013 jääny työkyvyttömyyseläkkeelle, kyllä se kuitenkin, ei se näyttelijyys ihmisestä mihinkään katoa. Eri keinot tehä vähenee toki, mutta kyllä se toisen ihmisen kenkiin asettuminen, niin kyllä siinä vaan jotain mahtavaa on. 

Möttönen: No, millaisia haasteita siihen näyttelemiseen liittyi?

Poikolainen: No, ensimmäinen oli ehkä vuorosanojen opetteleminen. 

Möttönen: Ja miten se tapahtui?

Poikolainen: No, se tapahtu kuuntelemalla. Eli Teemu luki 30 kohtaa mulle sähköpostiin, ja mä kuuntelin sieltä kohtaus kerrallaan. Ja kyllä se haastavaa oli. Mutta en ollu aikasemmin opetellu tekstiä kuuntelemalla. Ja mulla on vielä valokuvamuisti, ja siitä ei nyt ollu mitään hyötyä. Mutta kyllä siitä oppi. Ja onneks, joka oli avustamassa, mun poika Lassi, niin sitten tokaviikolla käytiin sitten myös kahdestaan tekstiä läpi. Kun oli pitkiä puhepätkiä, niin ei olis selvinny yksin, niin sit myös hänen kanssa käytiin tekstiä. Mutta kuuntelemalla pääasiassa. Niin se oli se isoin haaste, täytyy sanoa.

Möttönen: Entäpä sitten liittyy jotain positiivisiakin puolia, tietysti varmaan se, että sä olet halunnu näytellä elokuvassa. 

Poikolainen: No, kyllä. Tää oli, niin kun mä kommentoin tossa, kun kävi ilmi, että päästään Venetsiaan, niin mun unelma täytty jo niissä 7 plus yhessä kuvauspäivässä. Se oli mun haaveiden täyttymys se, että sai tehdä pitkän elokuvan, tai olla edes mukana. Niin nimenomaan kyllä niin kun haaveet täytty enemmän kuin täysin. Täytyy se sanoa, että kyllä olihan se ihan mieletöntä. Tai niin kun mä tykkään sanoa, niin uskomatonta, että pääs vielä tekemään sokeena, vaikeavammaisena tommosen homman, niin onhan se ihan mieletöntä.

Möttönen: No, jos mennään sitten, Petriltä saatiin kuulla tuosta näyttelijän suorituksesta elokuvassa. Mitenkäs ohjaajan kannalta, kun oli sokea, joka näytteli sokeaa miestä, niin toiko se ohjaukseen jotakin erityistä?

Nikki: No, mä joudun lukeen sen käsiksen aika monta kertaa Petrille. Mutta mä oon vieläkin pahoillani, että mä haukottelin siellä aika paljon. 

Poikolainen: Meinasin just sanoo, että niitä haukotteluja mä en opetellu.  

Möttönen: Joo, ei niitä kuulunu ainakaan lopullisessa ääniraidassa. 

Poikolainen: Joo, ne oli leikattu pois.  

Nikki: Mutta tavallaan, niin kun tietyssä mielessä työskentely Petrin kanssa oli ihan samanlaista kuin kenen tahansa ammattinäyttelijän kansa, että siinä ei periaatteessa ole mitään eroa. Ja kun käsikirjoitus oli kirjoitettu niin, että päähenkilö on sokea, niin tavallaan sekin helpotti sitä asiaa. Ja muutama hetki on semmonen, mitä mä en ollu ottanu huomioon oli, että jos näyttelijä ei pysty reagoimaan niin kun visuaaliseen merkkiin, niin semmoseen meidän piti sit Petrin kanssa miettiä, että kun on joku kohta, että hänen pitää reagoida jotain, mitä tapahtuu, niin sitten me aina laskettiin, että yks, kaks, kolme, nyt reagoi siihen. Se oli varmaan niin kun ainut asia, että muutenhan mä koin sen vaan, niin kun koin sen tässä elokuvassa etuna sen. Koska mulla ei ole myöskään mitään ymmärrystä itselläni, että millaista olisi olla sokea. Niin se, että Petrillä oli se kaikki tieto siitä, että mä voin aina kysyä, että mites tää asia menis, ja mites tää.

Poikolainen: Mä olin tämän elokuvan kokemusasiantuntija. Elikkä kysy multa aina kaikki asiat, mitkä liittyy tähän.

Nikki: Juuri näin, ja se myös oli, että käsikirjoitusta mä kuuntelutin Petrillä monta kertaa ihan vaan sen takia, että meneekö tää oikeesti näin, että onko sun elämässä tämä näin, ja voisiko tämä mennä näin.

Möttönen: Miten se Teemu tehtiin, kun Petriä lyötiin kasvoihin?

Nikki: Nyrkillä. Tämä oli juuri se, mikä tarvi tehdä niin, että normaalistihan, kun elokuvissa lyödään, niin se tehdään niin, että lyödään ohi, ja sitten se näyttelijä, ketä lyödään, niin hän heilauttaa päätään, ja sitten siihen laitetaan ääni, että läsikis. Ja niin tää oli se hetki, jolloin meidän piti laskea Petrille, että yks, kaks, kolme, väistä, yks, kaks, kolme väistä, niin sillon me saatiin se näyttämään uskottavalta.

Möttönen: Okei. Marikalle on tullu muutama kysymys, joten laitas Marika mikki auki ja esitäpä kysymykset sieltä tulemaan. 

Marika Mäkinen: Joo. Tänne on tullut muutama yleisökysymys. Ja tässä on nyt sekä Petrille että Teemulle kysymys. Elikkä ensinnä Petrille, se kuuluu näin: Lähditkö mukaan elokuvan tekemiseen innolla vai oliko sinulla varauksia tai epäluuloja onnistumisesta tai epäonnistumisesta sen tekemisessä? Ja mä kerron vielä tän Teemulle osoitetun kysymyksen, niin voitte sitten vastailla. Elikkä Teemulta on kysytty näin: Opitko jotain uutta ohjaajana tätä elokuvaa tehdessä?

Poikolainen: No, mun täytyy sanoa, että mä lähin kyllä ihan täysillä mukaan. Ja oli hirvee luottamus siihen, että, ja kun tää tehään kuitenkin, no, päähenkilönä on sokea pyörätuolimies, joka mä olen ittekkin, niin ei mulla tullu yhtään hetkeä semmosta ajatusta, että tätä ei voi tehdä. Vaan päinvastoin heräs semmonen, että ei jumaliste, siis me tehään oikeesti elokuva, että onhan tää ihan hurjaa. Mutta ei missään vaiheessa ei ollu semmosta epävarmuutta, että en mä pysty, vaan päinvastoin, kun Teemu kysy, että kiinnostasko näytellä? Että kyllä, että se oli heti. En mä tienny, miten se tapahtuu, mutta halu oli kova. Ja tais onnistuakin. Ole hyvä Teemu. Tai, jos tämä vastasi kysymykseen.

Nikki: Se oli hieno vastaus. Mä opin todella paljon. Ja mä haluan itse asiassa vastata tohon samaan kysymykseen, mihin Petri vastas myöskin. Koska täähän oli meille kaikille myös vähän hyppy tuntemattomaan, että kun me lähettiin tekemään tätä, koska tämmöstä elokuvaa, en tiedä, että olis tehty aikaisemmin. Ja vaikka ohjaaja kuinka väittäisi, että tietää aina, että elokuvasta tulee hyvä, tai elokuva onnistuu, niin ei me koskaan tiedetä sitä. Joten tää oli siinä mielessä hienoa lähteä tekemään tätä, että kaikki hyppäsimme innoissamme kylmään veteen, ja toivottiin, että sieltä jotenkin rannalle päästän, ja päästiin. Ja mitä mä olen oppinu tässä matkalla? No, mä olen oppinu itse asiassa hirvittävän paljon Petriltä asioita. Mä olen oppinut yllättäen MS-taudista paljon asioita, ja näkövammaisuudesta ja pyörätuolissa olemisesta. Mutta sit myöskin semmonen, jos mä mietin, tämän tekeminen on antanu mulle myöskin ymmärrystä, ja ymmärrystä niin kun vammaisia kohtaan. Tai semmosta, jotenkin, mun täytyy sanoa, että Petri on opettanu mulle ihan hirveesti siinä jo pelkästään sillä innolla, millä me ollaan tätä tehty. Ja miten hieno näyttelijä Petrissä piileekään kaiken tavallaan sokeuden ja pyörätuolissa olemisen takana. Ja se, että mä olen siitä oppinut myös, että jos ihminen on näyttelijä, joku, niin se on Petri. Ja se intohimo ja halu tehdä jotain, niin se ei katoa mihinkään, vaikka sitten joutuisi pyörätuoliin ja sokeutuisi. Ja se on semmonen, mitä mä sitten omassa työssäni mietin, koska rakastan myös omaa työtäni, niin yritän säilyttää saman intohimon, mikä Petrillä on.  

Möttönen: 70-luvun lopulla rantautui Suomeen punk ja uusi aalto musiikissa. Ja sitten aina sanottiin, että siinä biiseissä on aina sanomaa, tai piti olla sanomaa, sitä aina etsittiin sieltä biiseistä, ja löytyhän sitä. Mutta mikä on tämän elokuvan sanoma, tai viesti? Mitä te haluatte tällä sanoa? 

Poikolainen: Jos mä saan alottaa. 

Möttönen: Ole hyvä. 

Poikolainen: Niin mulle pääasia on tässä se, että me ollaan kaikki samanarvoisia. Näki tai ei, tai oli pyörätuoli tai ei, niin me ollaan kuitenkin kaikki ihmisiä. Ja niin kun tossakin puhuttiin, niin jokainen tarvitsee, ja kaipaa rakkautta ja kosketusta, ja läheisyyttä. Ei sillä ole väliä, onko vammoja tai ei. Mutta se tasa-arvoisuus mulle on tässä tärkeetä, että osoittaa sen, että on haaveita, jotka saattaa toteutua jonain hetkenä, kun uskaltaa haaveilla.

Nikki: Mä, mulle sitten taas, no, periaatteessa vähän toista kautta mulle tämä elokuva kertoo samaa sanomaa. Mutta mulle se on ollu alusta alkaen, että mä haluan itse tavallaan ymmärtää, millasta elämää Petri tai elokuvassa Jaakko elää, ja laittaa katsojan myöskin siihen samaan tilanteeseen. Ja näyttää tavallaan se maailma, mitä näkevä ilman pyörätuolia oleva ihminen ei pysty näkemään. Ja sitä kautta tuoda sitä tasa-arvoa sitten siihen, että koska tasa-arvoahan on, jos meillä on ymmärrystä muita ihmisiä kohtaan. Niin se on ollu mulle se alun perinkin, että kun näkevä ihminen menee tämän elokuvan katsomaan, niin hän joutuu ja saa nähdä sen maailman, mitä yleensä ei näe.

Möttönen: Mitäs Jani sanoo elokuvan sanomasta? 

Pösö: Eipähän tosta nyt ihan hirveesti ole lisättävää, että toihan se on. Mutta semmonen, mikä tässä on tullu sitten, tai tää oli se, mitä siis silloin kun elokuvaa lähettiin tekemään, ja sen tekemisen aikana. Mutta semmonen, mikä tässä on sitten tullu sen jälkeen, kun se on ollu valmis, niin kun se palaute, mistä tosta saa, että kuinka paljon se näyttää. Varmaan lohtu ja voima on varmaan oikeet sanat sieltä palautteesta, mitä sieltä aina sillon tällön tulee läpi. Nehän on siis niin liikuttavia, että kun niitä ajattelee, niin rupeaa suoraan jo itkettämään hyvällä tavalla. Se on tullu semmoseks kolmanneks asiaksi mun mielestä tossa siten sen leffan valmistuttua. Mutta pakko sanoa, että musta oli aivan ihanaa, että meidän elokuvan ja yhtiön yhteydessä on käytetty sanaa punk.

Nikki: Mutta hei, saako jatkaa vielä itse asiassa tohon äskeiseen. Koska Jani itse asiassa otti puheeksi ton palautteen, mitä me ollaan saatu. Koska me ollaan saatu aivan hirvittävän paljon palautetta, sähköposteja, puheluita, Facebookin kautta, joka puolelta. Ja se on ollu itse asiassa, lohtu on varmasti ollu hyvä, että sitä on tullu MS:ää sairastavilta, terveiltä ihmisiltä. Ja sitten on ollu myöskin semmosia, ihmisiä, joilla on vaikka ollut lähipiirissä MS-sairautta, josta on jääny jonkinlainen varjo tai trauma, niin he ovat saaneet hirvittävästi lohtua tästä elokuvasta. Ja se on taas semmosta, mitä minä en ole tekijänä koskaan ajatellutkaan, että se elokuva voisi koskettaa. Mutta siis jotain me tehtiin oikein, koska se tuntuu koskettavan hyvinkin laajaa otantaa ihmisistä.

Möttönen: Olette myöskin julkisuudessa sanoneet, että elokuva ei ole vammaiselokuva. Mitäs te sillä tarkoitatte? 

Poikolainen: No, jos mä saan itte sanoo, niin se tarkoittaa sitä, että siinä ei nimenomaan esim. niin kun Jaakon vammaisuuteen keskitytä. Se on olemassa kyllä, ja seuraa mukana, niin kun Teemukin äsken sanoi, niin kun mä itse kutsun niitä ominaisuuksiksi. Mutta ne ei, tämä ei ole, siis vammaisilla, kun olis semmonen, no joo, ihan toi kelpaa, että ei nyt tullu sanat ihan oikein, mutta menee läpi, että ei helpotettu sillä tavalla sitä itte näyttelijän työtä. Mä koen sen sitä kautta.

Nikki: Yks asia, mitä me ollaan pyritty välttämään tässä elokuvaa, niin on sääli. Meijän päähenkilö on vammainen, ja se siitä. Ja sitten me kerromme hänen tarinan. Ja mun itse asiassa ihan alkuperäinen idea oli se, että mä haluan tehdä toimintaelokuvan, missä päähenkilönä on Petri Poikolainen. Ja tavallaan tämä onkin, koska tässä mennään hyvinkin trilleriin ja synkkiin sävyihin. Ja tavallaan sen päähenkilön vammaisuutta, se tulee kyllä ilmi tästä, ja sitä käsitellään. mutta tämä elokuva ei kerro siitä, vaan tämä kertoo rakastuneesta Jaakosta, joka haluaa tavata Sirpan.

Pösö: Joo, ja kun Petri on sanonut monta kertaa ton ominaisuuden, niin se on hyvä sana, että tuskin oltais Poikolaiselle soitettu, että tuutsä näytteleen tän pääosan. jos olis pitäny näytellä, vaikka Amerikan alkuperäsikansoille kuuluvaa jousiammuntaa tarkkuutena hevosen selästä harrastaa henkilöä. Siinä se on, että miten tää ei oo vammaiselokuva.

Poikolainen: Niimpä. Mutta toi olis jännittävä tehdä toi jousielokuva. Huutoo kohti, huutoo kohti, tulee, tulee.  

Möttönen: Näin. Elokuva on saanut kotimaassa suosiota, sitä on palkittu myös kansainvälisesti. Tässä on tullu esille Venetsia, Venetsian juhla, se on yks maailman tärkeimpiä elokuvajuhlia. Ja sitten on tullu Norjasta palkintoa. Petri on saanut Turkissa ja Egyptistäkin palkintoja näyttelijän työstä. Ja mun on muuten Petri sanottava tämä, vaikka mua vähän kiellettiin, ettei saa sekoittaa politiikkaa mitenkään tähän asiaan. Mutta tästä sun Tukin palkinnosta voisi sanoa sen, että sinähän olet Turkissa suositumpi kun suomalainen diplomaatti, joka on julistettu siellä ei toivotuksi, että sinä olet varmaan toivottu.

Poikolainen: Joo, no, ehkä tämä saattaa jopa pienellä asialla muuttaa maailmaa hieman, toivottavasti. 

Möttönen: Mutta mites Jani, tuliko kansainvälinen menestys yllätyksenä? 

Pösö: Tuli. Että kun me ollaan aika kauan näitä leffoja tehty, ja sitten siinä vaiheessa kun tää alkoi näyttämään. Siis tässähän on semmonen hauska tarina, pitää kertoo tähän väliin, joka ei ole millään tavalla vastaus tohon kysymykseen. Koska niin kun, kun elokuvista aina ajattelee silleen, että niistä kuvittelee tietävänsä, että okei, tää on nyt semmonen, joka voi menestyä siellä ja täällä, tai meijän prosessi on suunnilleen semmonen, että joku leffa on sitten, miten ikinä mennytkään tuotantoon, ja on kuvattu kaks päivää. Niin mä olen yleensä, että tästä tuli mestariteos, ja Teemu on silleen, että voi olla mahdollista, että tästä tulee ihan paska. Ja sitten tän tapauksessa oli sillä tavalla, että ennen kun se oli kuvattu, ja ne kuvat oli sovitettu yhteen, että ei edes leikattu, kun ei voinu kerta kaikkiaan tietää, että minkälainen siitä tuli, ja tuliko siitä hyvä. Mutta kansainvälisestä menestyksestä, kun tätä on yrittäny jollain tavalla sitten rationalisoida, mitä tälle leffalle on tapahtunu jälkikäteen, niin pitkälle sitä pääsee, että sillon kun me tätä festivaalien ensi-iltaa ja kaikkea puuhattiin, kun noi meidän aikaisemmat leffat on kuitenkin matkustanu aika hyvin, ja niillä on ollu ensi-iltoja siellä sun täällä A-sarjalaisilla festivaaleilla, niin siihen saakka, että me päästiin Venetsiaan sisään lähtökohtasesti. Niin se on semmonen, että siihen vielä voi uskoa, mut sitten tää kaikki muu, mitä sen jälkeen on tapahtunu, niin on siis, sehän on ihan siis surrealismia suoraan sanoen. Joo, ja ei.  

Nikki: Kerro, missä sä olit viikonloppuna. 

Pösö: Aa, niin totta. Mä olin siis viikonlopun Lyypekissä, jossa me voitettiin taas kaks palkintoa. Siis ihan, siis jälleen kerran täysin hurja asia. Ja siinä se oli taas niin yllättävää, mä toisen palkinnon kohdalla en muistanu mennä lavalle, ennen kun tunnari soi kaks kertaa, siinä mielessä todella yllätys.  

Poikolainen: Kaks, mä en tienny, kun yhdestä palkinnosta. 

Pösö: Joo, se toinen oli siis, siinä oli sillä tavalla, että siellä oli käytännöllisesti katsoen me ja sitten toi Guled ja Nasra -niminen suomalainen elokuva, joka myös on ihan hirvittävän hyvä, menkää sitäkin katsomaan, kun se tulee ensi-iltaan. Niin me voitettiin niin kun molemmat, tai se voitti pääpalkinnon, ja sitten isomman kirkon myöntämän tommosen, tais olla joku ekumeenipalkinto, tai jotain vastaavaa sen nimi. Ja sit me saatiin taas sitten Baltia joryn paras elokuva, ja sitten tää siis sama palkinto, kun tämä Guled ja Nasra, mutta kunniamainintana. Mutta sitten siellä Egyptissä, niin sen lisäksi Petri voitti, siellä Egyptissä on El Gouna -niminen festari, Mena-alueen suurin, niin Petri oli paras näyttelijä, ja elokuva oli paras elokuva. Ja sit on tuolla varmaan jotakin jo tullu. Me ei meinata siis oikeesti pysyä perässä. Ja se on siis ihan käsittämätöntä. 

Möttönen: Mitenkäs elokuvaohjaaja on kokenut tämän menestyksen?

Nikki: Kivaa. Mutta joo. Sit kun elokuva oli valmis, niin ajateltiin, että kyllä tää varmaan ihan festivaaleille pääsee. Ja sitten kun matkustettiin kaikki tonne Venetsiaan ja voitettiin siellä, niin sitä aatteli, että tämä oli varmaan tässä, että kylläpäs oli kivaa. Mutta nyt kun niitä palkintoja on sitten tullu, ja festivaaleja, niin se tavallaan tuntuu, tietysti se tuntuu tosi hyvältä. Mutta myöskin käsittämättömältä, kun tämä lähti kuitenkin sillä, että tehäänkös Petri jotain yhdessä tyyppisesti liikenteeseen. Niin eipä näistä koskaan tiedä, mihin nämä johtaa sitten kun lähtee jotain tekemään.  

Möttönen: Petri, mites sinä olet kokenut tämän kaiken julkisuuden, aika nopeankin julkisuuden, ja yhtäkkisen tämmösen elokuvatähteyden?

Poikolainen: Onhan tää ihan järjetöntä. Ei tämmösestä ole voinu edes kuvitella. Enkä mä, ja siis se, että Venetsiassa oli maailman ensi-ilta, ja nää kaikki tuntuu tälleen ihan järjettömältä. Mutta järjettömän siistiltä kyllä. Mutta ei sitä osannu etukäteen kuitenkaan nimenomaan kuvitella yhtään. 

Möttönen: Onko vielä paljon tämän tiimoilta haastattelupyyntöjä jonossa? 

Poikolainen: No, nyt ei oo.

Pösö: On, mun pitäis soittaa sulle.

Poikolainen: Niin, mä tiedän, mä tiedän. Mutta vähentyny, mutta sanotaan, että kyllä viikko oli tässä pressiä ja kaikkee. Täytyy sanoa, etten oo vieläkään ihan toipunu. Mutta esim. perjantaina oli Kellomäen haastateltavana, ja se tulee 27. päivä, ja suosittelen kyllä kaikille. Oli todella niin kun hyvä tilaisuus.

Pösö: Ai niin hei, sit meidät on nimetty muuten Vuoden kulttuuriteko -kilpailuun, että käykää äänestämässä. Tai siis oikeesti, me meinataan unohtaa koko ajan, että mitä tapahtuu, koska tapahtuu niin paljon. Mutta tohon on kyllä tohon samaiseen vielä lisättävä, että mä luulen, että mä voin saman tien puhua kaikkien suulla, että tavallaan toihan on aivan fantastista noiden palkintojen voittaminen, ja sitten siitä hahmottaa sen, että sitä varten kun niitä voitetaan, niin tästä elokuvasta puhutaan, ja sitä varten se aihe on tavallaan tapetilla ja muuta vastaavaa. Mutta kyllä siellä Venetsiassa, kun meitä oli siellä 12 henkee elokuvaa tehneitä ihmisiä paikalla, ja toi on kuitenkin ollu intensiivinen, ja meistä kaikista on tullu frendejä keskenämme, jotka ei oo aikasemmin, siellä on joitakuita ihmisiä, joita aikaisemmin ei oo tuntenu jne. Niin ne varmaan oikeemmin sanottuna yhdessä koetut onnen hetket, ja se valtava ihana näytös, jossa me oltiin yhessä, ja sen jälkeen pari päivää, kun me oltiin kaikki paikalla. Niin ne on siis sellasia ”lasten syntymä”, sieltä tulee muutamia asioita, niin kyllä toi TOP vitoseen meni. Ja nimenomaan se, ei se palkinto, vaan se yhdessä olo.

Möttönen: Petri, se on tullu esille, sulla oli unelma tästä elokuvasta, tai näytellä elokuvassa, ja me tiedetään sinun vakava sairautesi, ja se on arvaamaton, niin kun olet itsekin todennut. Niin millaisia unelmia sulla on elokuvan suhteen jatkossa? Onko jotain?

Poikolainen: No, varmasti ei. Koska tais olla Teemun toteama aikaisemmin, että mitä aiot tehä jatkossa. No, aion viettää mukavaa eläkeläisen elämää, ellei Coppola soita. Tai eihän sitä koskaan tiedä, mutta kyllä tässä kahdessa vuodessa on kunto menny sen verran taaksepäin, että aina vaan haastavampaa tulis olemaan. Mutta ei koskaan tiedä.

Möttönen: Varo sitten, ettet mene Alec Baldwinin kanssa samaan elokuvaan.

Poikolainen: No, se kyllä on hyvin vaarallista.

Möttönen: Marikalle on tullut sinne myös kysymyksiä. Otapa ne.

Mäkinen: Joo, elikkä tämmönen kysymys: Elokuva on jännityselokuva ja rakkauselokuva, mutta se on myös kokeellinen elokuva, kuinka kommentoitte tätä? Teemu ehkä vois alottaa.

Nikki: Ehdottomasti se on kokeellinen elokuva joo. Se on kaupallinen kokeellinen elokuva. Mutta se, että kun se on kuvattu niin sanotusta sokean näkökulmasta, niin se on hyvin erilainen elokuva, kun mikään muu elokuva aikaisemmin. Ja se on, mutta se on ehkä yksi se, mikä sen on saanut tuolla festivaaleilla erottumaan sitten niistä kaikista muista elokuvista se kokeellinen, kuvallinen ilmaisu. Ja itse asiassa pitää muistaa myöskin, että äänimaailma on jotain, mihin näimme kovastikin vaivaa siinä matkan varrella. Ja Petrikin itse asiassa kuunteli muutaman version jossain vaiheessa, ja kommentoi sitä, että miltä se kuulostaa. Joten juu, on se kokeellinen elokuva myös.

Pösö: Niin, siis se on myös virallisestikin kokeellinen elokuva, koska se on siis ensimmäinen elokuva, voittama itse asiassa palkinto tuolla festivaaleilla, ennen kun elokuva on valmis, eli se on voittanut tommosen Your Mass Posttraction Pricing Haugesundin kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla, en muista koska, koska korona on sekottanut tän ajanlaskun totaalisesti. Mutta kuitenkin ennen valmistumista, ja se annetaan siis nimenomaan niin kun visuaalisesti kokeileville leffoille.

Möttönen: Ja tässä kohtaa vois olla paikallaan myöskin kysyä täällä paikalla olevilta, onko kysymyksiä esittää tekijöille? 

Nainen kysyy: Ootte kertonu tosi mielenkiintoisesti tästä elokuvan tekemisestä. Ja erityisesti toi, että se on ihan totta, että näyttelijänä, sokeana näyttelijänä sulta puuttuu kaikki ne visuaaliset merkit, mihin sun pitää reagoida. Mutta kertokaa ihan siitä, tää oli tosi lyhyt kuvausprosessi, ja muutenkin prosessina kuulostaa tosi lyhyeltä. Niin kertokaa ihan konkreettisesti siitä elokuvan tekemisestä. Okei, tuli idea, Petri oli innoissaan lähössä mukaan. Miten te saitte muut näyttelijät? Miten te teitte kohtaukset? Kertokaa ihan siitä koko prosessista.

Nikki: Hyvä. Muut näyttelijät itse asiassa tuli sitä kautta, että Marjaana Maijala, joka näyttelee sitten Sirpan roolia, niin hän oli itse asiassa Petrin kurssikaveri, ja oli itse asiassa Petrin idea, että kysytään Marjaanaa siihen. Ja sitten siellä on Samuli Jaskio ja Rami Rusinen, Hanna-Maija Nikander on isommissa rooleissa, niin he ovat kaikki vanhoja tuttuja näyttelijäitä, ja ovat näytelleet aikaisemminkin. Ja sit siellä on ääninäyttelemässä Matti Onnismaata ja Tume Uusitaloa, ja, joo Minttu Mustakallio, ja Lassi Poikolainen, elikkä kaikki näyttelijät on joko Petrin vanhoja kurssikavereita, tai sitten meidän vanhoja tuttuja sitten aikaisemmista tuotannoista. Ja kuvauksista sen verran, että kuvaukset periaatteessa meni ihan niin kun samalla lailla kun normaalitkin kuvaukset. Me kuvattiin elokuvan kotikohtaukset Petrin omassa kotona, koska se oli kaikkein helpointa tietysti Petrille. Mutta sitten lavastettiin jonkun verran elokuvajulisteilla, ja rekvisiitalla, mitä meillä piti olla siellä. Ja se, mikä oli ehkä erilaista kun yleensä tehtiin, niin kun elokuvassa Jaakko ja Sirpa ovat puhelimen kanssa yhteydessä, niin me tehtiin se niin, että Marjaana itse asiassa näytteli Helsingistä. Ja meillä oli oikeesti puhelinyhteys aina, ja siellä se odotti puhelin kädessä, että koska näytellään. Ja se oli itse asiassa kauheen hauska, koska se sai sitten myös loppukohtauksesta jotenkin vahvemman, kun sitten myös Marjaana oli myös yhdessä kohtauksessa paikalla näyttelemässä. Ja sitten, en muista mitä, siis nopeastihan me kuvattiin elokuva, mutta se johtui myöskin tästä meidän kokeellisesta tavasta. Koska yleensä kun elokuvia kuvataan, niin kuvataan laajat kuvat, lähikuvat, puolilähikuvat, vastakuvat, niin meillä ei ollu mitään näitä, koska me kuvattiin vaan periaatteessa Petriä, tai sitä, mihin Petri koskee koko elokuvan ajan, Niin se myöskin nopeutti meidän työskentelyä hirvittävän paljon. Ja, mutta sitten me kuvattiin siis Petrin kotona Nokialla, Tampereen rautatieasemalla. Sitten kuvattiin junassa jonkun verran, mikä oli ehkä vähän haastavaa. Ja no, junassa se oli oikeestaan haastavaa sen takia, että siellä on muita ihmisiä. Koska se on ihan normaali lähijuna, mikä körötteli menemään, niin sit siellä, kun käydään sitä dialogia, niin kyllä siellä vähän muut ihmiset tuppaa oleen työnteon tiellä.

Poikolainen: Mutta kyllä siellä kansa hiljeni muuten.

Nikki: Kyl ne sit hiljeni, kun ne tajus, että nythän täällä on jotain draamaa tapahtumassa, niin kyllä ne siitä hiljeni. Meillä ei ollu varaa vuokrata omaa junaa, niin joutu meneen siellä. Ja sit tota, sithän meillä oli invataksi meillä oli käytössä. Mutta mun mielestä ne kuvaukset meni sitten, ne meni oikeinkin mukavasti ja suhteellisen helposti. Tai sitten muisti kultaa asiat, sekin on hyvin mahdollista. Mut se oli sinänsä. Se, mikä kuvauksissa oli tavallaan, että se oli aika tunteikasta. Aika paljon naurettiin, mutta aika paljon itkettiin siellä kuvauksissa. Siellä on muutama kohtaus, mikä oli aika sillai koskettava kaikille, että kyllä siellä kuvausryhmä oli silmät punasina teki töitä. Mutta onneks myös naurettiin tosi paljon.

Poikolainen: Kyllä.

Pösö: Haluutsä kuulla siitä kokonaisprosessista, miten toi on menny eteenpäin sitten vai kuvauksesta? No, itse asiassa semmonen kuvauksista vielä, että toihan on kuvattu siis tuolla Tampereen lähistöllä Pirkanmaalla, et meillä on yhteistuottaja Tampereelta semmonen Faki Time Films, joka asioita siellä järjesti, kauheen mukana putiikki. Sitten tää on ensimmäinen meidän elokuva, jossa on enemmän kuin yksi äänisuunnittelija. Eli meidän yks Sami Kiiski -niminen herra, joka tän elokuvan äänisuunnittelija, joka on itse asiassa ollu melkein jokaisessa tekeleessä jollain tavalla mukana. Onkohan siellä yhtään, missä se ei oo? Voi olla, joissain on äänisuunnittelija, ja joissain se on ollu äänittäjä, niin hän ehdotti, että jos hän tekis tän äänisuunnittelun yhdessä Heikki Kossin kanssa, joka, Heikki tekee normaalisti elokuvan fooleja, eli taustaääniä. Ja sitten Heikki puolestaan ehdotti, että jos hän tekis tän yhdessä Peter Alberetsenin kanssa, joka on semmonen tanskalainen elokuvien loppumiksaaja. Eli sitten, kun se, ja myös täältä Faki Time Filmsistä on meidän leikkaaja Jussi Sandhu. Ja se oli siis aivan fantastista, kun ne rupes sitä elokuvaa kasaamaan yhdessä, niin ne kaikki antoi siihen valtavasti lisää. Ja äänisuunnittelijat kommunikoi suoraan myös leikkaajan kanssa. Ja Teemuhan sitä prosessia tietenkin aina johtaa. Haluutsä kertoo jälkijännityksestä?

Nikki: Joo. Elikkä käytännössä, että Jussi Sandhu leikkas sitä elokuvaa, ja sitten mentiin äänisuunnittelijoiden kanssa, mietittiin sitä, että miten me saadaan tää kantamaan. Koska elokuvassahan ei ole sävellettyä musiikkia ollenkaan, mutta me itse asiassa kokeiltiin kerran, että meillä oli säveltäjä, joka sen kerran teki perinteisen musiikin siihen elokuvaan. Mutta se tuntukin todella kummalliselta, kun me oltiin tekemässä sokean maailmaa, niin kuka siellä sitä viulua sit soittelee, kun se siellä yksin on kotona. Joten kaikki musiikki, mitä sieltä tulee, niin tulee sitten aina radiosta tai jostain, jolloin sillä on joku motiivi, että siellä on musiikkia. Ja sitten, kun se elokuva oli leikattu, niin me itse asiassa kuvattiin siihen yks kuvauspäivä sitten lisää siellä Jaakon kotona, koska me myöskin kun tehtiin tätä elokuvaa, kun tämä on kokeellinen elokuva, niin näin saattaa joskus käydä, että kun tekee elokuvaa, niin kolmannen kuvauspäivän kohdalla vasta ymmärretään, mitä ollaan tekemässä. Niin kun meilläkin kävi. Niin me kuvattiin uusiksi muutamia kohtauksia siitä alusta. Ja sitten samalla lisättiin hahmoja, joita ei näy ollenkaan, elikkä siellä on ikäviä naapureita, joita Tume ja Minttu esittää. Ja ikävä isä Matti Onnismaa, joka soittelee ja on koko ajan huolissaan. Tai itse asiassa se ei oo ikävä, se on vaan rasittava, kun se on vaan koko ajan huolissaan Jaakosta. Ja sitten kuvahan me tehtiin niin, että kun me koitettiin keksiä, että miten se kuva olisi mahdollisimman epäterävä, niin me tehtiin niin, että me laitettiin elmukelmua linssin ympärille, jolloin siitä tuli tarpeeks pehmeä, jolloin sen näyttää, että siinä on hyvin vaikea nähdä muuta kuin Petri siitä kuvasta. Niin sitten kun me käsiteltiin sitä kuvaa eli värimääriteltiin, niin me siellä vielä tarkennettiin sitä, tai tarkennettiin eli lisättiin pehmennystä, jotta se olis tavallaan, että me näemme aina vaan pelkästään Petrin, tai mihin hän koskee. Ja sittenhän se loppumiksattiin, ja tehtiin valmiiksi. Ja tässähän oli semmonen hauska, että kun usein on, että koska näyttelijä pääsee näkemään elokuvan, niin tässä se oli helppo, koska mä pystyin lähettämään Petrille sähköpostissa elokuvan ääniraidan, niin hän pystyy sen kokemaan sen elokuvan sitten ennakkoon.  

Poikolainen: Mä oon kuunnellu sen nyt semmonen yheksän, tai kymmenen kertaa, koska se kuulostaa niin hyvältä.  

Möttönen: Se on aivan mahtava kyllä se äänimaisema siinä elokuvassa, ja tietenkin poikkeuksellinen. Se oli hienosti tehty. Otetaanko vielä keskusteluun sellainen aihe. Paljon puhutaan myös elokuvien yhteydessä siitä, että kuka voi näytellä ja ketä. Eli tässä nyt sokea näytteli sokeaa miestä, sehän on aika luonnollista. Mutta voiko vammaton henkilö näytellä vammaista? Mitäs Petri sanot?

Poikolainen: Voi. Siis aivan hyvin. Mutta tota siihen tulee jotain enemmän, mä väitän, esim. tähän elokuvaan, kun pääosassa oli nimenomaan sokea pyörätuolimies, niin kyllä siinä sillon jotain erilaista siihen, oikeeta siihen elokuvaan tulee tietenkin. Mutta ei mua haittaa yhtään, että Tom Hanks teki Forrest Gumpin, tai mitä millonkin. Se tilanne ja hetki sanelee sen. Ja kun meitä vammaisia näyttelijöitä ei Suomessakaan kauheen paljon ole, niin siis riippuu tilanteesta, täytyy sanoa. Mutta ei haittaa kyllä, jos vammaton näyttelee.

Möttönen: Ja onhan todellakin meillä elokuvahistoriasta on sokeaa on näytellyt ainakin Al Pacino Naisen tuoksussa ja Suomessa vaikkapa Heikki Nousiainen, Postia pappi Jaakobille. Ja ne oli varsin pidettyjä elokuvia. Sanoisin näin, että myöskin näkövammaisyhteisön keskuudessa. Mitäs ohjaaja sanoo?

Nikki: Joo. Eli Petri onks sulle ok, jos Brad Pitt esittää sua siinä jenkkiversiossa?

Poikolainen: On, jos mä saan tavata sen.

Nikki: Hyvä. Mun mielestä kuka tahansa saa näytellä mitä tahansa, jos se tehdään niin kun aihetta kunnioittaen, ja otetaan selvää, mitä ollaan tekemässä. Koska tavallaanhan sitähän se näytteleminen on, että näytellään jotain, mitä itse ei ole, tai otetaan joku rooli. Kysymys on vaan siitä, että se pitää tehdä, että kunnioitetaan sitä asiaa, mitä tehdään.

Möttönen: Olisko Marika sulla siellä kysymyksiä nyt, tai sitten itse.

Mäkinen: Joo, täällä on itse asiassa muutama kommentti. Ja toinen on kyllä vähän myös kysymys, elikkä ensinnäkin kommentti: Kiitoksia, että leffassa ei ole sääliä, vaan vammainen päähenkilö on sarkastinen humoristi, rohkea ja itsenäinen. Elikkä siitä tuli kiitoksia koko köörille. Ja sitten on ehkä enemmän kysymys. Kertokaa elokuvan musiikista, se on loistavaa.

Nikki: Joo. 

Poikolainen: Sähän sivusitkin jo aihetta.

Nikki: Joo, no, sen verran sivusin, että elokuvassahan ei ole sävellettyä musiikkia ollenkaan. Mutta siellä on viisi kappaletta, joilla on, jotka on valittu oikeastaan hyvinkin tarkalla korvalla. Olemme koettaneet löytää tommosia indie-bändejä, joilla on hienoja biisejä. Ja itse asiassa elokuvan päättää Pekko Käpin Ikoni-niminen kappale. Ja tää kappale itse asiassa oli niin, että kun mä ekan kerran soitin Petrille, tai en soittanu ekaa kertaa, mutta kerroin ekan kerran tän leffan juonen. Ja tota se oli vielä sillai joku perjantai-ilta, että mä olin yksin kotona, ottanut muutaman lasillisen viskiä siinä, ja Petri oli kotona polttamassa lääkekannabista. Ja mä kerroin puhelimessa tän elokuvan juonen, ja sanoin, että sitten soita tämä kappale. Ja se lähti soimaan tää viimenen biisi meillä yhtä aikaa niin kun Nokialla. Silloin asuin Vihdissä. Ja sitten molemmat ollaan siellä itketään ja ollaan, että vitsi, tästä tulee hieno juttu. Eli se viimeinen biisi oli valittu jo ennen, ennen kun käsikirjoitusta oli kirjoitettu. Ja sitten mä halusin yhden tanssikohtauksen elokuvaa, ja se on Jari Raaste ja Ilmalaiva-niminen kappale, joka on myöskin itse asiassa tamperelainen tommonen bändi, jolla ei taida olla kun kaks biisiä. Ja sitten niitten lisäks on, Joose Keskitalo, Marko Haavistoa, ja Mopo. Ville Leinonen Mopo, eli ne kaikki on hyvinkin tommosia indie-henkisiä bändejä. Ja se kyllä myös luo hyvinkin sitä maailmaa tohon elokuvaan, että löytyy noinkin hienot artistit.

Pösö: Itse asiassa niitä kauan aikaa niitä valittiin, et Ikoni oli ihan alusta saakka. Sitten.

Nikki: Ja itse asiassa Jari Raastekin oli.

Pösö: Ja se oli sillä tavalla se Raaste, että Teemu oli silleen, että eiks tää sopis, ja sen jälkeen tosi paljon tavallaan kuunneltiin vielä, ennen kun sä sen loppupeleissä otit. Mutta se teksti sopi niin hirvittävän hyvin myös aiheeseen.

Poikolainen: Se oli ihan jäätävän hyvä. Pakko antaa kommentti tähän, niin se oli just se Ilmalaiva oli oikee biisi myös.

Pösö: Aika paljonhan me siihen vaivaa nähtiin, että noi biisit valittiin. Osa niistä tuli sillä tavalla, että eiks toi Jussi esim. ton Marko Haaviston siihen esitelly, että meijän leikkaaja Jussi Sandhu kokeili aina jotain jne. Niin, sitten koska elokuvan budjetti ei ollu kauheen iso, sit siinä on kaks kappaletta lisää. Siellä on Metsäkukkia, jonka mä soitan trumpetilla meijän neukkarissa. Ja sit yks biisi, josta kuuluu vähän, jonka mä oon säveltäny -95 yhteen näytelmään. Mä olen siis entinen muusikko. Siellä on katusoittaja siis tuolla asemalla, ihan vähän kuuluu. 

Poikolainen: Täydellistä, täydellistä.